Nostalgiaa ja loppulysähdys

4

Täytin tänään 28 vuotta. Ohi on ajat, jolloin kaverit kilpailivat siitä, kuka ehtii onnittelemaan Facebookissa ensimmäisenä keskiyön jälkeen. Eikä se oikeastaan haittaa, koska siinä vaiheessa yötä olin jo itsekin sikeässä unessa. Heti aamuseitsemältä sain onnitteluviestejä ystäviltäni. Onnitteluiden lomassa oli psykologisia päätelmiä ja kysymyksiä: miltä nyt tuntuu (flunssaiselta), miten meinaat juhlistaa (istumalla tutkimus- ja kehittämistoiminnan tunnilla kuuntelemassa luentoa semioottisesta analyysista).

Aina välillä mietin, olenko menossa elämässäni oikeaan suuntaan. Olenko itselleni rehellinen? Olenko muuttunut tylsäksi ja tasaiseksi? Ja sitten mietin, mitä hirveän valikoiva 15-vuotias tai kriisissä oleva 18-vuotias Anna minusta ajattelisi. Joka kerta olen nähnyt ajatuksissani menneisyyden Annan, joka ei olisi ikinä uskonut, että tulevaisuudessa voikin olla niin paljon kaikkea hyvää. Että voi olla perhe, jossa kaikilla on hyvä ja turvallinen olla. Voi olla työ, jossa yhtenä tehtävänä on kuvata mahdollisimman hullunkurisia videoita tai haastatella ihmisiä mitä kummallisimmista asioista. Tai opiskelu, jonka lopputyönä voi mennä ystävän kanssa mökille kuvaamaan dokumenttia koulun rahalla.

Aivan varmasti sekä 15-vuotias että 18-vuotias Anna jaksaisi kuunnella vanhemman versionsa kuulumisia, kunhan skeittiparkilta tai Onnelan kasaripuolen pöydillä tanssimisiltaan ehtisi. Tosin olen aika varma, että menneisyyden Anna mainitsisi aika nopeasti, että hammastahnatahrat lavuaarissa, koirankarvat lakanoissa tai karaokea laulava naapuri ei ole niin paha asia kuin 28-vuotias Anna luulee.

Tänä syksynä olen nostalgisoinut nuoruuttani jopa aikaisempaa enemmän.

Aloitan jokaisen aamuni kuuntelemalla soittolistaa, jonka nimi on ”ysillä”. (Ennen kuuntelin rikospodcasteja, mutta sitten masennuin ja järkytyin kurjista ihmiskohtaloista niin, että minun piti laittaa ne itseltäni jäähylle.) Suhtautumiseni soittolistaani on outo. Samaan aikaan tunnen taas kaikki ne ihanat, uudet, hämmentävät tunteet, joita 15-vuotiaana kaikkitietävänä hupparityttönä tunsin. Mutta toisaalta ymmärrän biisit paremmin nyt ja olen jopa vähän järkyttynyt (en kuitenkaan niin paljon, että soittolistakin pitäisi laittaa jäähylle). Voisin kuitenkin kirjoittaa vaikka kirjan kaikesta siitä, mikä biiseissä mättää. Osa biiseistä kuulostaa yksinäisten, eksyneiden, päihdeongelmaisten ja elämänhallinnaltaan ontuvien miesten kirjoittamilta. Sanat ovat täynnä vihaa, sovinismia, typerän käytöksen puolustelua, lapsellisia mielipiteitä, kirosanoja ja katkeruutta. Ja samalla ymmärrän, että minun pitäisi vain relata ja nauttia eikä analysoida niin vimmatusti kaikkea kuulemaani.

Lopetan jokaisen päiväni lukemalla Harry Potteria. Kesken oppitunnin, työpäivän tai kauppareissun koko kehooni leviää lämmin tunne, kun vain ajattelen sitä hetkeä illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin kaivaudun untuvapeittoon, asettelen pääni alle suuren tyynyn ja avaan kirjan Tylypahkan maailmaan. Ja kun en jaksaisi näpyttää tietokoneella koulutehtäviä tai kirjoittaa tunnilla muistiinpanoja, mietin Ronia, Harrya ja etenkin Hermionea Rohkelikon oleskeluhuoneessa, punaisissa nojatuoleissa takkatulen ääressä kirjoittamassa pergamenteille Kalkaroksen tai McGarmiwan määräämiä tutkielmia. V.I.P-kokeet, öh, ei kun valmistuminen tulossa, pakko jaksaa!

Kaiken tämän nostalgisoinnin jälkeen haluan sanoa, että 28 vuotta tuntuu ihan mun iältä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni on jopa pieniä hetkiä, jolloin tunnen olevani oikeasti aikuinen. Sanoin eilen ystävälleni, että olen vanhentunut vuodessa ihan hirveästi. Tuntuu siltä, että olen vasta nyt päästämässä irti siitä, mitä olin 15 tai 10 vuotta sitten (paitsi musiikista ja kirjallisuudesta, niistä en kuitenkaan).

Tämän ikäisenä tunnen olevani kuin joogan loppurentoutuksessa, kun lopetan pinnistelyn, lysähdän ja päästän naamanikin valahtamaan. Se on jollakin tavalla säälittävä tunne. Että tällainenkö mä oikeasti olen: posket roikkuu, silmät pysyy auki vain puolittain, huulet vääntyy oudosti alaspäin. Ja sitten kuitenkaan ei yhtään säälittävää, vaan pelkästään ihanaa, vapauttavaa ja rentouttavaa. On ihmeellisen mukavaa päästää irti ja antaa itseni vain olla.

 

Tarina prinsessasta, moottoriveneen kapteenista ja rosvosta, joka olikin ihan kiltti

6

Viime vuoden viimeisenä lämpimänä päivänä lokakuussa vietimme aikaa eskarin pihalla. Helmi halusi, että leikimme yhdessä hänen keksimäänsä leikkiä. Hän jakoi roolit: äiti on prinsessa, isi prinssi ja hän itse on moottoriveneen kapteeni. Aino ei halunnut tuolla kertaa olla leikissä mukana, koska hän keskittyi kaiteiden päällä tasapainoiluun ja kiipeilytelineessä rimpuiluun.

Näin leikki eteni:

”Olipa kerran prinsessa nimeltään Tuhkimo. Hän asusteli yksinään valtavan suuressa ja hienossa linnassa. Välillä hänen luonaan kyläili myös prinssi, mutta suurimman osan ajasta prinssi vietti aikaansa jossakin muualla.

Toisaalla, veneensä hytissä, asusteli moottoriveneen kapteeni. Hän oli päättäväinen ja kovaääninen, eikä hän ehtinyt nukkua kahta sekuntia kauempaa, koska hänellä oli niin paljon tehtävää.

Eräänä päivänä, kun prinsessa tuli metsästä kävelyltä, hän löysi linnastaan tuntemattoman henkilön. Henkilö yritti olla kuin ei olisikaan ja toivoi, ettei prinsessa huomaisi häntä. Mutta prinsessa oli tarkka ja huomasi. Hän kysyi, mitä henkilö teki hänen linnassaan.

”Minä olen moottoriveneen kapteeni. Luulin tätä moottoriveneekseni, mutta tämä olikin sinun linnasi. Se oli minulle yllätys, koska luulin, että tämä on minun veneeni”, kapteeni selitti prinsessalle naama peruslukemilla.

Moottoriveneen kapteeni päätti jäädä linnaan asumaan. Hän otti perimmäisen huoneen itselleen ja teki sinne itselleen pedin. Sitten hän siivosi prinsessan huoneen ja laittoi prinsessan sänkyyn siniset lakanat, koska siniset lakanat olivat prinsessan lempilakanat.

Illalla prinsessaa paleli ja kiukutti.

”Prinssi, tule nyt lämmittelemään prinsessaasi”, kapteeni komensi linnan ulkopuolella käyskentelevää prinssiä.

Moottoriveneen kapteeni oli tarkka prinsessan nukkumaanmenoajasta. Kun tuli ilta, oli prinsessan mentävä ajoissa nukkumaan, eikä silmiä saanut aukaista enää sitten, kun oli ne kerran sulkenut.

Mutta yöllä moottoriveneen kapteeni heräsi ulkoa kantautuvaan mökään. Hän herätti myös prinsessan.

”Katso, rosvo on tullut pihallemme! Katso ikkunasta! Minä menen häätämään sen!” kapteeni huusi prinsessalle.

”En ole pelottava sinulle, vain rosvolle. Mene nyt minun huoneeseeni nukkumaan, minulla on kerrossänky ja mustavalkoiset lakanat, niin minä menen ulos häätämään rosvon pois. Silmät kiinni! Ei saa kurkkia!”

Prinsessa teki työtä käskettyä. Hän kömpi moottoriveneen kapteenin huoneeseen ja nukahti mukavaan kerrossänkyyn. Pihalta kuului taistelun ääniä.

Yhtäkkiä moottoriveneen kapteeni oli rosvo vierellään makuuhuoneen ovella. Prinsessa kauhistui. Kapteeni kertoi, että rosvo tuleekin heidän luokseen yökylään, sillä kerrossängyssä onkin kahden kerroksen sijaan kolme kerrosta. Kapteenille mustavalkoiset lakanat, prinsessalle siniset lakanat, rosvolle pinkit lakanat.

Aamulla prinsessa heräsi taas kapteenin päättäväiseen ääneen.

”Tule prinsessa, mennään viemään rosvo kotiin. Sen äiti odottaa sitä jo. Tule, minulla on helikopteri, mennään!” kapteeni huikkasi prinsessalle.

Ja niin he kaikki kolme, kapteeni, prinsessa ja rosvo lähtivät köpöttelemään kohti helikopteria. Prinsessa ihmetteli, miksi ihmeessä kapteeni muuttikin mielensä ja päätti auttaa rosvoa häätämisen sijaan.

”Rosvo oli vain surullinen, koska sillä ei ollut leikkikaveria, siksi se teki pahuuksia. Mutta se on ihan kiltti. Sen äiti ja vauvapoika-Rafu odottavat sitä jo kotonaan”, kapteeni kertoi ohjatessaan helikopteria kohti rosvon kotia.

Rosvo oli niin pieni, että se mahtui hyvin prinsessan syliin. Siinä se nökötti niin pitkään, että moottoriveneen kapteeni ja prinsessa veivät hänet takaisin kotiin äidin ja vauvapoika-Rafun luokse. Rosvolla olikin jo ehtinyt tulla kova koti-ikävä.

Sen pituinen se.”

Kun syksy iskee liian kovaa

14

Viime vuosi oli ihana, onnellisin pitkiin aikoihin. Se on toinen tarina, mutta juuri nyt on kerrottava, että onnellisesta vuodesta huolimatta olen kaikin tavoin todella väsynyt.

Vielä syksyllä istuin psykologin vastaanotolla ja selitin, miten hyvin kaikki asiani ovat. ”En tiedä, miksi edes tulin”, toistelin. Kerroin aiemmista romahduksistani, päivistä, jolloin en noussut sängystä ja kuukausista, jolloin kaikki oli tahmeaa ja sumuista. Oli syyskuu ja minä olin täynnä tarmoa, toivoa, onnea. Toisinaan ihmettelin menneisyyden itseäni, miksi en vain noussut sängystä ja ryhtynyt tuumasta toimeen, mikä siinä muka oli niin vaikeaa. ”Kymmenen vuotta olin masentunut ja nyt olen viimein selättänyt sen kaiken”, minä sanoin juhlallisesti psykologille. Katselin seinää, kun psykologi sanoi, että masennuskausia voi tulla vielä uudelleenkin. En usko, että päästäisin enää ikinä itseäni siihen jamaan, minä vastasin. Viimein uskallan olla onnellinen, mietin itseeni tyytyväisenä kuin olisin eronnut julkkisnainen lehden kannessa.

Tuli lokakuu. Olin yhä onnellinen, mutta pikku hiljaa aloin uupua. Niinä päivinä kun minun ei tarvinnut lähteä kotoa minnekään olin onnellisimmillani. Tanssin peilin edessä Loost Koossin ja Kemmurun tahtiin, otin itsestäni kuvan, jossa näytän iloiselta. Ostin appelsiinimehua ja kilottain appelsiineja, söin lasten vitamiinit, ja ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä, ainahan tähän aikaan vuodesta väsyttää. Siivosin kuin hullu, ja kuvittelin, että jos koti on kunnossa, myös pää pysyy kasassa. Psykologin luona kerroin, että nyt vähän väsyttää, stressaa, on aika paljon hommia, mutta ei sillä tavalla kuin ennen, ei tällä kertaa.

Sitten luisuin kohti marraskuuta. Romahdin. Nukuin ensimmäisen viikon lähes yötä päivää. Muutuin villasukkaolioksi, joka ravitsi itseään kaakaolla ja yhdellä kananmunaleivällä päivässä. Asioita jäi tekemättä. Aamulla heti herätessäni aloin odottaa iltaa ja sitä, että pääsen uneen. Kun psykologi kysyi mitä minulle kuuluu, minä itkin niin, etten saanut sanotuksi mitään. Häpesin itseäni ja suuria puheitani parantumisestani. Itkin kaikkia vaatimuksia, jotka olin itselleni asettanut. Itkin, etten jaksa enää rimpuilla ja yrittää olla kaikessa täydellinen. Itkin sitä, etten ikinä riitä itselleni, vaikka muut toistelevat minun olevan riittävän hyvä. Itkin, ettei riittävän hyvä tule minulle ikinä riittämään. Itkin myös sitä, ettei minulla ole oikeasti mitään järkevää syytä pahalle ololleni, nämä ovat etuoikeutetun ihmisen itsensä keksimiä typeriä ongelmia, on paljon ihmisiä, joilla on oikeasti asiat huonosti.

Edellisenä syksynä jaoin ystävilleni tärkeänä neuvoja: käy kerran viikossa metsässä, ota itsellesi aikaa, jooga auttaa rauhoittumaan. Viime syksynä kaikki nuo neuvot tuntuivat naurettavan typeriltä. Nukahdin joogatunnille kaksi kertaa ja muun ajan mietin ahdistuneena, miten selviäisin, jos kaikki läheiseni kuolisivat auto-onnettomuudessa. Olin mieluummin syömättä kuin vaivauduin laahustamaan 100 metriä lähikauppaan, joten matka lumiseen metsään tuntui ylivoimaiselta. Jos olin yksin, mieluummin nukuin kuin käytin ajan laadukkaasti hyväkseni.

Juuri nyt olen paikoillani. Itken välillä, nukun paljon, naurankin. Kirjoitan puhelimeeni listoja tälle vuodelle. Listoja, joissa lukee ”tee oppari, hanki töitä”, ja listoja, joissa lukee ”mene kävelylle, leivo pannukakku”.

Vähän kerrallaan alan saada luovuuttani takaisin. Inspiroidun. Suunnittelen. Kuuntelen lauluja, joita kuuntelin, kun ei väsyttänyt. Yritän muistaa tuon tunteen ja lähteä sitä kohti. Nousta ylös. Ruveta tuumasta toimeen.

Mutta vielä olen keskellä sumua. Kerään voimia. Suurin tavoitteeni on oppia rakastamaan itseäni silloinkin, kun en jaksaisi. Olla riittävän hyvä, seiskamiinus, välimallin tyyppi, vähän sinne päin.

Jäähyväiset

17

Minä menetin eilen rakkaan mäyräkoiraystäväni.

Eläinlääkärin odotushuoneessa purskahdin hallitsemattomaan itkuun. Tiesin, että Topi on sylissäni viimeistä kertaa. Sen pää lepäsi kättäni vasten, hengitys oli jo vaikeaa, katkonaista. Muut odotushuoneessa istuvat ihmiset painoivat päänsä alas ja käänsivät katseensa pois. Vain lattialla omaa lääkäriaikaansa odottava mustavalkoinen koira tapitti meitä uteliaana.

Kun oli meidän vuoromme, pääsimme äidin ja Topin kanssa omaan huoneeseen. Pikkuhiljaa Topi antoi sylissäni periksi. Sitten eläinlääkäri vei sen pois. Itkin samaan aikaan sekä tuota vilttiin käärittyä rakasta ystävääni että eläinlääkärin työntekijöiden myötätuntoisia katseita ja lohduttavia sanoja. Siinä viltin mutkassa oli pala minun sydäntäni ja osa perhettäni.

Tuulen tuivertaessa hautasimme Topin eläinten hautausmaalle. Se sai mukaansa jyrsityn ja antaumuksella rakastetun ankka-lelunsa. Helmi ja Aino keräsivät illalla pihalta kiviä haudalle vietäväksi. Suurin aarre, valkoinen kivi, viedään Topin muistoksi hautausmaalle heti viikonloppuna.

Vaikka tiedän, että päätös oli oikea, välillä suru tuntuu repivältä. Itku tulee samaan aikaan kuin muistot. Kun Aino oli ensimmäistä yötä kotona ja Topi luuli, että on hänen tehtävänsä pitää huolta tuosta pienestä nyytistä. Huolestunut mäyräkoira ulisi, vinkui ja ravasi ympäri taloa niin, ettei kukaan nukkunut sinä yönä. Tai kun se paimensi uivia lapsia mökkirannassa ja meni itse kunnolla uimaan vasta kun viimeinenkin lapsi oli saatu ehjänä rannalle. Tai kun se oli niin innokkaana Matin mukana kalastamassa, että lopulta jouduimme irrottamaan häsläävän kalastuskoiran huulesta perhokoukun.

Tuo karvakuono oli elämässäni 12 vuotta. Se tuli perheeseemme, kun olin pahimmassa teini-iässä. Se kiersi sylistä syliin kotibileissä, juoksi pihalla vapaana ja onnellisena, kun me teinit selvittelimme illan draamoja keskenämme terassin tuhkakupin ympärillä. Bileiden loputtua se löysi aina jonkun kainaloon sohvalle nukkumaan.

Sen pehmeään turkkiin olen itkenyt lukemattomat kyyneleet. Riidat poikaystävieni kanssa, isäni kuoleman, epäonnistumiset, yksinäisyyden tunteet ja epävarmuudet. Äitini kutsui sitä terapiakoiraksi, koska se konkoili syliin aina, jos jollakin oli paha mieli.

Viimeiset vuodet sen koti oli sekä äitini luona että meidän luonamme. Välillä tunsin pahaa mieltä siitä, että se joutui reissaamaan kahden kodin väliä. Välillä mietin itsekkäästi, etten aina jaksaisi tinkiä omista menoistani, kun Topi on meillä ja vaatii eroahdistukseensa koko ajan seuraa.

Topi ei välittänyt yhtään, jos joku ajatteli sen olevan rasittava. Se oli aina iloisena ovella vastassa tervehtimässä, kävi ensin pusuttelemassa pienimmät ihmiset ja lankesi sitten selälleen rapsutettavaksi isompien ihmisten eteen. Topi oli varma, että jokainen kotiimme saapunut vieras tuli kylään varta vasten hänen takiaan.

Kun katselin eilen kuvia Topista, huomasin, että monissa kuvissa törötti pöllämystynyt mäyräkoira, sillä tavalla vähän hölmösti kulmassa, jonkun naaman edessä, pöydän alla ruokaa kerjäämässä tai onnellisena takapiruna lasten leikeissä. Sillä oli tapana olla aina edessä niin, että sen pölkkymäiseen olemukseen oli vähällä kaatua.

Aika usein keskustelimme Matin kanssa, ettei Topin tarvitsisi nukkua likaisine tassuineen ihmisten kanssa samassa sängyssä, mutta minä en voinut kieltää, kun se tuli kuopimaan etutassullaan untuvapeittoni reunaa, käpertyi kainalooni, maiskutteli hetken ja alkoi sitten kuorsata tyytyväisenä.

Eilen painoin pääni viimeistä kertaa tuon pienen, hassun mäyräkoiran otsaa vasten. Annoin pusun kuonolle. Silittelin. Kerroin, ettei ole mitään hätää.

Nyt rinnassa tuntuu ontolta. Itkettää. Silmiä kirvelee.

Hyvää matkaa, ystävä hyvä. Kiitos, että olit.

27 ja 2.0

10

Täytän tänään 27 vuotta.

Tämä on siis paras mahdollinen päivä aloittaa blogin kirjoittaminen. Tai jatkaa vanhaa, levälleen jäänyttä ja mammablogin leimaa kantanutta blogiani. Viimeistään 27-vuotiaana on myös aika muuttaa pois tutusta ja turvallisesta, ihan omaan osoitteeseen. Uusi sivuni on vielä kesken, mutta kuten naistenlehdissä ja kaikissa lukemissani selfhelp-kirjoissa sanotaan: me kaikki olemme aina vähän keskeneräisiä.

Jos olet lukenut kirjoituksiani aikaisemmin, voit ehkä skipata seuraavat kappaleet.

Olen Anna, kahden tyttären äiti. Puoliso. Kuopus. Ystävä. Opiskelija.

Kirjoitan tätä tekstiä pimeässä kodissamme, keittiönpöydän ääressä, selkä kyyryssä. Kuuntelen Yonaa, Pyhimystä, Paprua ja Ghostia.

Luin juuri blogini ensimmäisen tekstin, jonka olen kirjoittanut lähes kuusi vuotta sitten, 21-vuotiaana. Olen yhä aika samanlainen. En osaa valehdella, valvon liian pitkään, rakastan pimeyttä, mietiskelen ja muistelen vanhoja asioita liikaakin. Toisaalta kuudessa vuodessa olen oppinut pitämään small talkista, vaikka intoudunkin usein kertomaan tuntemattomille ihmisille itsestäni asioita, joita he eivät luultavasti haluaisi tietää.

Uskon yhä, että ihmisen googlettamat asiat kertovat hänestä enemmän kuin hän itse haluaisi kertoakaan. Eilen googletin ”paljonko sinulla on opintolainaa”, ”yksityisyrittäjä ruotsiksi”, ”murha.info Volkan Ünsal” ja ”jumpsuit”.

Tyttäreni mielestä syntymäpäivinä juhlitaan sitä, että on saanut syntyä tähän maailmaan.

Tavallaan haluaisin juhlia syntymäpäiviäni, mutta omien juhlien järjestäminen on jotenkin noloa. Jossakin vaiheessa ajattelin pitäväni rock-aiheiset teemabileet, joissa juodaan viskiä, pukeudutaan mustiin ja kuunnellaan musiikkia niin kovalla, että takaraivossa jyskyttää pelko, soittaako joku naapureista poliiseille. En jaksanut järjestää mitään. Sen sijaan pyöräilin lasten kanssa kolmen kilometrin päähän suureen leikkipuistoon ja takaisin, leivoin paholaisen piirakkaa ja olin loppuillan täysin väsynyt ponnisteluideni takia. Illalla istuin sängyllä ja valitin Matille, kun naapurit hyppivät yläkerrassa tasajalkaa ja kuuntelivat musiikkia liian kovalla.

Olen siis nykyään vähän tylsä. En vielä vanha, mutta tylsä.

Yhä edelleen puhun enemmän kuin teen. Unohdun lounastauolle ruokalaan tai luennon jälkeen autoon puhumaan tunnelukoista, kaupan pihalle tai leikkipuiston reunalle keskustelemaan tulevaisuudesta. Olen kiinnostunut maailmasta ja ihmisistä. Tai siis olen ihan liian utelias ihminen, joka haluaisi tonkia kaiken mahdollisen tiedon, minkä käsiinsä voi saada. Matin mielestä se on outoa, minun mielestäni se on ”yksi toimittajan tärkeimpiä ominaisuuksia”, vaikka tiedänkin, että kyllä se on myös vähän outoa.

Olisi mukavaa tehdä tästä lennokas teksti, jossa kerron ainoastaan, kuinka herkkä ja empaattinen, maailmasta loputtoman utelias ja kaikesta kiinnostanut tyyppi olen, mutta en viitsi, koska olen välillä myös ihan hirveä ihminen.

Huonoina päivinäni olen kateellinen, katkera, armoton, arvosteleva, välinpitämätön. Ja aina kun en muista syödä, olen kamalan vihainen. Kävelen kauppaan käsi nyrkissä ja vannon mielessäni, että jos joku tulee valittamaan minulle jostakin, sanon ”mitä helvettiä sinä tiedät mistään” tai ”haista sinä kuule pitkä vittu”, mutta kun olen syönyt, tajuan, etteivät ihmiset yleensä tule valittamaan mistään vastaan käveleville, tuntemattomille ihmisille.

Kirjoitan taas. Tuntuu omituiselta ja vapauttavalta. Ja nololta (koska maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin minun ajatukseni ja itsestä kirjoittaminen on narsistista ja lapsellista eikä kukaan jumalauta enää vuonna 2018 edes lue blogeja). En välitä.

Nähdään!

Matin mielestä näyttää siltä kuin olisin tässä kuvassa krapulassa, silmät sirrillään, kahvikuppi kädessä paskahuussiin menossa. Oikeasti olen menossa vastaheränneenä aamu-uinnille, minulle on kädessä kaakaomuki ja käskin Matin ottaa minusta kuvan, koska ajattelin näyttäväni onnelliselta mökkihöperöltä.

Mutta olen sitä mieltä, että jokainen katsoo kuvaa omalla tavallaan ja jokaisen tulkinta on oikea.