Saako äiti olla lapsellinen?

0

Tänään mä melkein rupesin itkemään, koska pilasin lempitoppini laittamalla sen uusien viininpunaisten housujen kanssa samaan pesuun. Tulos oli vaaleanpunainen. Tänään mä oikeasti rupesin itkemään, kun en ehtinytkään pumppiin. Matti sanoi, että onko se nyt noin vakavaa” ja mä huusin, että no mä itken sen takia koska mulla on paskaa!”

Kamalaa, siis oikeasti. Nyt kyllä naurattaa. Hitto mun elämässä on vakavat ongelmat. Eilen kiukuttelin, koska mulla teki mieli herkkuja ja koska oon itse kieltänyt herkut itseltäni kuukaudeksi. Viime viikolla mulla oli pitkään paha mieli, koska luin surullisia uutisia kaltoinkohdelluista eläimistä.

Näytän kyllä loistavaa esimerkkiä lapselleni. Mökötetään yhdessä! Jos Vili Vilperiä ei tulekaan, itketään yhdessä! Tai sitten ei vaan oteta niin vakavasti. Jos kiukuttaa, voi kiukutella hetken ja jatkaa elämää, ihan niinkuin lapset tekevät. Tai ainakin yrittää.

Käytiin Ainon kanssa tänään leikkipuistossa. Mä otin kiikussa maailman isoimmat vauhdit ja mietin, että välillä on ihan huippua olla lapsellinen.

 

Elämä on vaihe

0

Olin tulossa kirjoittelemaan hyvin nukutuista öistä, joogasta, aurinkoisista juoksulenkeistä ja siitä, miten hyvä ja tasapainoinen olo on ollut viime aikoina. Musta ei vaan sitten enää tuntunutkaan siltä, Aino huusi pää punaisena vieressä ja ainoa ajatus mielessä oli, että voi hemmetti mulla menee hermot ihan just nyt yykaakoonee..”

Ainolla on jokin vaihe. Hampaita, väsymystä, en todellakaan tiedä mitä. Sen tiedän, että iso osa päivästä menee siihen, että ensin hermostuu Aino ja sitten minä. Välillä mikään ei auta. Ja täähän on ihan normaalia pieniltä lapsilta, jokaisenhan se pitäisi tietää. Silti, mun olemattomat hermot ovat aika äärirajoilla toisinaan.

Onneksi se on vain joku vaihe.  Aina se on vaihe. Lapsi on äkäinen, se on vaihe. Lapsi on levoton, vaihe. Lapsi on kiltti, no ootappa vaan kun tulee toinen vaihe.

Ja koska mulla on liikaa vapaa-aikaa, aloin miettiä milloin nämä vaiheet loppuvat? Ala-asteella? No ei, silloinkin niitä on hirveästiMurrosiässä? Sekin aika on yhtä vaihetta vaan. Aikuisena? Hmm, ei. Välillä tulee vitutusvaihe, välillä onnellisuusvaihe, joskus toivottomuusvaihe ja usein on vaan joku välivaihe. 

Miksiköhän vain lasten elämästä osataan ajatella positiivisesti – se on vain vaihe. Jos aikuisella menee päin persettä, sitten menee ja joskus loppuu, jos loppuu. Ei kukaan koskaan sano, että sulla nyt vaan on toi vaihe elämässä, kohta se menee pois.” Kuinkakohan paljon helpommin omistakin murheista selviäisi, jos osaisi ajatella yhtä optimisesti kuin lapsen kohdalla? Ja kuinkakohan paljon paremmin Matti jaksaisi mun kiukutteluja, jos se ajattelisi niiden olevan vain osa jotain mystistä vaihetta?

Vaiheet kuuluu elämään. Välillä on onnellista, välillä surullista, toisinaan toivotonta, joskus tasaista. Onneksi niin, muuten tulisi tylsää. Seuraavalla kerralla kun vituttaa, ajattelen optimisesti. Ja kun tunnen onnea, en mieti seuraavaa vaihetta.

Mun ja Ainon vaiheet ei nyt oikein kohtaa. Täytyy ehkä odotella seuraavaa, parempaa vaihetta. Vai pitäisiköhän kokeilla vauvajoogaa?

Höperystyminen

0

Kun viettää kotona suurimman osan ajasta tekemättä mitään järkevää, tulee höperöksi. Jos aivojaan ei tarvitse käyttää vaativimpiin asioihin kuin miettien, miten saa mahdollisimman paljon pyykkiä pestyä kerralla, mitä tänään syötäisiin tai katsoisiko telkkarista Viidakon tähtösiä vai Sinkkulaivaa, tulee oikeasti mökkihöperöksi.

Saattaa luulla maanantaina, että on lauantai. Saattaa pestä 40 asteen pyykit 90 asteessa. Saattaa unohtaa sanan suupieli ja sanoa sen sijaan huulien yhtymiskohta. Saattaa itkeä uutisille, blogikirjoituksille ja mainoksille. Saattaa unohtaa sarkasmin. Ihan oikeasti suurin ongelma saattaa olla se, ettei Aino nukahdakaan yhdeksältä, vaan vasta puoli kymmeneltä.

Saattaa jopa luulla, että tälläistä tämä nyt on, tästä hetkestä ikuisuuteen. Tänään mä olen ensimmäistä päivää virallisesti kotiäiti. Hoitovapaalla. Ei ollenkaan jotenkin mun tapaista. Vaikka onhan tämä hauskaa, huoletonta, uutta ja jännää, omalla tavallaan.

Saako silti toivoa, että joskus tämä päättyy ja pääsen käyttämään aivojani hyödyksi ihanissa teoreettisissa, mutkikkaissa ja loogisissa asioissa? Taidankin käyttää naperon päiväuniajan hyödyksi ja lukea pääsykokeisiin.

Ei musta ehkä tule kotiäitiä Ainon täysi-ikäistymiseen asti, sori nyt vaan Nina Mikkonen.

PS. Onko höperystyminen sana? Eh, vai keksinköhän jälleen uuden?

Kevät ja paluu

0

Ei yhtään kirjoitusta kuukauteen, vaikka mieli olisi tehnyt tulla kertomaan kaikesta kivasta. Meillä vain päätti tietokone mennä rikki kovakouraisesta kohtelusta ja inhoan koko sydämestäni näpytellä pitkiä tekstejä kännykällä, joten siinä siis syy hiljaisuuteen.

Mä oon ihan rakastunut kevääseen. Miten kuiva asfaltti ja lämmittävä aurinko voi saada niin onnelliseksi? Ihanaa, kun ei tarvitse pukea toppakerrosta päälle lähtiessään kaupungille. On jotenkin aivan erillä tavalla energiaa ja mielessä uusia, jännittäviä suunnitelmia. Hyvä musiikki kuulostaa keväällä vielä paljon paremmalta. Ja ihmiset oikeasti hymyilevät enemmän kuin talvella.

Aino on oppinut seisomaan, vaikka välillä muksahtaakin lattialle. Mä olen myöskin yrittänyt vakuutella Matille, että Aino osaa sanoa äiti. ”Äittä”, eiks se ole ihan tarpeeksi lähellä?

Mitäköhän minä olen oppinut kuukaudessa? En mitään hirveän huomionarvoista. Enimmäkseen olen vain treenaillut ja vältellyt herkkuja. Tänään mä ihan varmasti pakotan Matin tekemään jotain herkkuruokaa ja juon kokista viinilasista. Tarvitsen sitä niin just nyt!

Kevät on jees. Aurinko ja ihmiset on jees. Elämä on just nyt tosi jees.

Yona – Kevätfiilis