Hyvin suunniteltu ei ole vielä edes aloitettu

0

Ah, mikä ihana hiljaisuus. Aino nukkuu, Topi tuhisee jalkopäässä ja Matti katsoo telkkaria. Tänään käytiin kaupungissa fiilistelemässä tulevaa asuinaluettamme, suunniteltiin sisustusta uuteen kotiin ja istuttiin piknikillä Ainolan puistossa. Mä olen tosi kova suunnittelemaan. Autoajelulla tulevalle asuinalueelle päätin jo, missä kävelytän Topia iltaisin. Anttilassa suunnittelin jo käytännössä koko parvekkeen sisustuksen, onneksi Matti saa pitää huolen kaikkien niiden kukkien hoitamisesta. Lisäksi mietin jo teemaväriä Ainon synttäreillekin, Matin mielestä on ehkä hieman liian aikaista. (Ai miten niin, niihinhän on enää muutama kuukausi!)

Koska kasvatustieteen pääsykokeet menivät hieman penkin alle, täytyi ottaa varasuunnitelma käyttöön. Siispä olen päntännyt liiketalouden pääsykoemateriaalia ja vihdoin asiat alkavat hahmottua päässä. Englanninkielinen osio ei ole helpoimmasta päästä, mutta onneksi Google Translate on ystävä. Ensimmäistä kertaa ikinä olen odottanut koko päivän, että Aino nukahtaa ja pääsen lukemaan rauhassa. Aikaisemmin olen keksinyt tuhat tekosyytä opiskelusta luistamiseen. Hyviä syitä lukemattomuuteen on ollut esimerkiksi se, että minun on täytynyt järjestellä kaikki laatikoista löytyneet kynät värijärjestykseen ja se, että minun on täytynyt järjestellä kaikki tietokoneellani olevat kuvat aikajärjestykseen. Onkohan musta tullut vahingossa ahkera vai onkohan mulla auringonpistos?

Huomenna lähdetään Ainon kanssa junalla Rovaniemelle.. Luvassa siis mummon herkkuruokaa, päivittelyä minun laihtumisesta, sukulaisia ja toivottavasti aurinkoa. Nyt ehkä pikasiivous ja sitten unta. Seuraavalla kerralla voisin yrittää kirjoittaa edes hieman selkeämpää tekstiä.

Onkohan opiskelu sittenkin liikaa minun aivoille, kun nyt ei oikein raksuta?

 Päivisin meillä on aika rentoa, kunhan otetaan aurinkoa ja kippistellään.

Mistä tietää, että kesä on tullut?

0

Mistä tietää, että kesä on täällä taas?

Siitä, kun syö mehujäätelöä aamiaiseksi, päivälliseksi ja iltapalaksi.

Siitä, kun on niin kuuma, että jos ottaisi yhdenkin vaatekappaleen pois, saattaisi saada sakot.

Siitä, että menee sisälle vilvoittelemaan.

Siitä, että ”en mä pala ikinä” onkin illalla:  oiskohan pitänyt laittaa enemmän aurinkorasvaa.”

Siitä, että miettii, missä olisi lähin ihanan vilpoisa ja varjoinen paikka.

Siitä, että nukkumaan mennessä on yhtä valoisaa kuin herätessä.

Siitä, kun kuuntelee onnellisena Dr Bombayn Calcuttaa.

Siitä, kun mä sanon vähintään sata kertaa päivässä, että ihana kun on tullut kesä!”

Ja tietysti siitä, että mittari näyttää +28, taivaalla ei ole pilven pilveä, ulkona tuoksuu koivu ja grilliruoka.

Ja mä melkein itken onnesta, koska kesä. Vihdoin.

Onni on odotuksen jälkeen

0

Voi Lily! Huoltokatkos ja kiitoksia kärsivällisyydestä.” Niin, siis mistä? Mä oon ehkä maailman kärsimättömin ihminen, en vaan malta odottaa. En, vaikka joku sanoisi, että odotus palkitaan. Haluan sen palkinnon nyt! Heti! HETI! Rakastan odottaa esimerkiksi ulkomaanmatkaa, koska no, se odotus vain on osa sitä kaikkea ihanuutta, mutta jos joudun olemaan pois kaikkien ihanien blogien ääreltä, mulla palaa päreet. Montakohan kertaa painoin F5:sta viiden päivän aikana? Montakohan kertaa sanoin, että mikä veeeittu voi kestää näin hemmetin pitkään?”

Onneksi huoltokatkos päättyi ja se odotus palkittiin. Olisin ehkä voinut käyttää tuon odottamisen hyödyksi jotenkin, esimerkiksi lukemalla pääsykokeisiin tai keksimällä hauskoja kirjoitusaiheita blogiin. Sen sijaan olen ottanut aurinkoa, syönyt mehujäätelöä, odotellut puiden lehtiä, pähkäillyt mitä Ainolle voi pukea ulos päälle ja painellut sitä F5:sta satoja tuhansia kertoja.

Tänään oli ensimmäinen ihan oikea kesäpäivä. Aurinkorasva tuoksui ihan kesältä, taivas oli niin ihanan sininen ja Matisyahu lauloi Sunshinea ihan yhtä kivasti kuin viime kesänäkin. Tätäkin mä olen odottanut ja odottanut ja odottanut.

Kaiken tämän kivan lisäksi käytiin tänään katsomassa uutta kotia ja oi, se oli ihan varmasti meidän koti. Maanantaina varmistuu ja jos saadaan se unelmakoti, on muutto heinäkuussa. Tuleekohan yllätyksenä, etten todellakaan malta odottaa.

Tämä päivä on siis ollut yhtä odotuksien täyttymistä. Mä jaksoin ja nyt on onni!

Aippe ja ekat hamekelit. Psst, miten nää kuvat on näin megalomaanisen kokoisia? 

Ps. Miksi, oi miksi mulla soi päässä Aikakoneen Odota? En kestä.

Äideistä parhain

0

Minun ensimmäinen äitienpäivä. Koska päätin kello kymmeneltä alkaa tekemään täytekakkua ja koska Matti joutui lähtemään huoltsikalta hakemaan leivinjauhetta (onhan äitienpäivä), ehdin tulla kertomaan ajatuksistani.

Äidit ovat parhaita. Vaikka aina ei jaksaisi, vaikka joskus äiti tekisi ihan väärää ruokaa ja vaikka aina ei ihan ymmärtäisi kaikkea sitä hössötystä, niin silti. Mitäköhän kaikkea minun äitini on opettanut minulle? Ainakin aina kun viiletän jossain päin kyliä yömyöhään, päässä soi äidin sanat: nyt tuut kyllä kotia alta aikayksikön!” Tai kun valvon koneella liian myöhään, pitäisi laittaa pää tyynyyn niinku olis jo.” Ja kun huomaan laittaneeni ulos liian vähän vaatetta, äiti selvästi sanoo pääni  sisällä että nyt lisää vaatetta tai tuut kuoleman sairaaksi.” Noita fraaseja käytän takuuvarmasti myös itse sitten, kun on aika.

Lisäksi äiti on opettanut minulle kärsivällisyyttä, ymmärtäväisyyttä, optimistisuutta ja erilaisuuden ymmärtämistä. Ei ole asiaa, jota äiti ei ymmärrä, eikä asiaa, josta en voisi äidille puhua. Äidin mukaan ei ole sellaista huolta, josta ei selviäisi. Äiti on opettanut minut ymmärtämään, että jokaisesta asiasta löytyy se valoisakin puoli. Että kaikella on tarkoituksensa.

Äiti on niin tärkeä. Usein pysähdyn miettimään, kuinka onnekas olenkaan siitä, että minulla on juuri tuollainen äiti. Ymmärtävä, positiivinen, höpsö ja korvaamaton. Jos voisin opettaa Ainolle edes osan tuosta kaikesta, olisin onnellinen ja ylpeä.

On hyvä olla äiti.

 

Aina on hyvä sää lenkkeillä

0

Pienenä harrastin yleisurheilua, tarkemmin sanottuna juoksua. Kisat olivat jännittäviä ja juokseminen niin huisin hauskaa. Sitten juoksuharrastus loppui kuin seinään – yhdessä kisassa kaaduin säikähdettyäni aloituslaukausta, ihmiset tsemppasivat ja silti mä tietenkin hävisin. En varmasti juokse enää ikinä”, itkin. Tämä päätös piti pintansa yli kymmenen vuotta. Ja minä en todellakaan juossut, paitsi kiireessä bussipysäkille. Koulun Cooper-testit vedin höntsäillen, enkä oikeastaan edes välittänyt, vaikka olisin saanut puhtaan nelosen. Jossain vaiheessa sain itseni vakuutettua siitä, etten edes osaa juosta. Tänä keväänä olen käynyt pari kertaa juoksulenkillä – kenkinä toimi vanhat ja kuluneet tennarit, mutta silti se meni ihan hyvin.

No, lauantaina viimein uhmasin itseäni ja kävin ostamassa lenkkarit. Sunnuntaina uskaltauduin lenkille. Ensin 50 metrin jälkeen puhelin putosi taskusta maahan, housuja piti nostella vähän väliä ja vastatuuli puhalsi melkein koko matkan. Silti juoksin neljä kilometriä, ihan vaan sinnillä. Vielä tuon talon kohdalle ja sitten varmasti kävelen, eiku hei mä jaksan, vitsi mikä biisi, pakko juosta.”

Tänään satoi vettä ja väsytti, mutta juoksin seitsemän kilometriä. Ja hitto mikä fiilis! Tajusin, ettei mun tarvitse kisailla kuin itseni kanssa – toinen lenkki meni jo paljon paremmin kuin ensimmäinen. Tällä kertaa tasku oli hakaneuloilla kiinni ja housutkin oli sopivat. Lisäksi sain kuunnella rauhassa juuri sitä musiikkia, josta itse nautin ja jota Matti taas vähän saattaa vihata.

Mä vedin varmaan hitainta mahdollista vauhtia ja mun naama hehkui punaisena, mutta mun ponnari heilui, jalat kantoi ja mä hymyilin. Lopulta sade lakkasi ja aurinko alkoi paistamaan. Kerrankin voin myöntää olleeni hirvittävän väärässä  – juokseminen on oikeastaan tosi kivaa, jopa sateessa.