Vesipedot luistaa velvoitteista

0

Tänään me vaan polskittiin montuilla, vaikka pitäisi pakata. Aino nautti eniten, Topi-mäyris oli heti hyvänä kakkosena. Matti ei edes uskaltanut uimaan, mutta toimi onneksi kameramiehenä ja silmänilona. Ainolla oli minun vanha uimapuku päällä. Muistan vieläkin, kun itse hypistelin ylpeänä tuon uimapuvun ihania vaaleanpunaisia rusetteja uimahallissa – kuinkakohan pieni olen silloin ollut?

Pitäisi alkaa käymään tavaroita läpi. Miten ihmeessä ehdin pakata kaikki tavarat muutamassa päivässä pahvilaatikoihin niin, ettei mitään mene rikki? Ja miten ihmeessä kaikki tavaramme mahtuu kerrostaloasuntoon, jossa neliöitä ja kaappeja on lähes puolet vähemmän?

Äh, mä en jaksais. Ehkä huomenna.

Elämän kuvailua

0

Subi on alkanut näyttää uusintoja Iholla -sarjasta. Oon aika utelias ja musta on mielenkiintoista seurata erilaisten ihmisten elämää – tuntuu melkein siltä, kuin tutustuisi ihmiseen. Uusintoja katsellessa mietin, kuinka hauskaa olisi itsekin kuvata omaa elämää. Osaisinkohan olla aito? Pystyisinkö avautumaan kameralle estottomasti? Mitäköhän läheiset – saati tuntemattomat – sanoisivat, jos kantaisin kameraa jatkuvasti mukana?

Sitten rupesin oikeasti miettimään, mitä viitsisin kuvata. Kuvaisinko omat mökötyskohtaukset tai Matin aamuäreyden? Kuvaisinko Ainon huutoitkut tai sotkuisen kodin? Viitsisinkö kuvata minun ja äitini hölmöt keskustelut? Mitäköhän ihmiset sanoisivat veljieni härskeistä vitseistä tai minun mustasta huumorista? Alkaisinkohan tekemään kaikkea, joka näyttäisi jännältä kameralla ja saisi minun elämäni näyttämään erityisen hienolta? Vai alkaisinkohan avautumaan kameralle kakkavaipoista ja kasvavista pyykkivuorista?

Ainakin mä kuvaisin Ainon aamulla kikattamassa pinnasängyssään ja illalla sen, kun on hiljaista ja valot sammuu. Kuvaisin iltakävelyt ja hehkuttaisin lempibiisejäni. Kuvaisin ystävien kanssa hulluttelut ja sen, kun Matti kutittaa niin paljon, että minun nauru kuulostaa räkättirastaalta. Kuvaisin Ainon kylvyssä räpiköimässä, Topin naapurin pihalla piehtaroimassa. Kuvaisin auringon, sateen, ukkosen, usvan, värikkään taivaan.

Tänään mä olisin kuvannut sen, kun oltiin kaikki neljä lepäämässä sängyssä ihan lähekkäin, kuunneltiin vanhoja lauluja ja naurettiin. Sen, kun Aino käveli haparoivasti, mutta ylpeänä uusilla kengillään ensimmäistä kertaa. Sen, kun haettiin uusi matto Tupokselta – automatkan keskustelut, biisien ruotimiset ja ehkä yhden lyhyen mökötyskohtauksen. Sen, kun syötiin Arnoldsin munkkia ja haettiin kiinalaisesta valkosipulikanaa. Senkin, kun mä itkin kuunnellessani Kaija Koon Meidät on arvottu -biisiä.

Onneksi ei tarvitse kuvata mitään, ilman kameraa on ihan hyvä. Ehkä kuitenkin mietin aamulla, miltä Ainon kikatus tai minun uninen naama näyttäisi telkkarissa.

Ulkona aurinko, mielessä ukkonen

0

Voi hitsi ja itku. Tänään on ollut jotenkin aika kurja fiilis. Aurinko paistoi ja käytiin Matin kanssa kahdestaan kalallakin, mutta silti mieli on apea. Surkeutta on aiheuttanut stressi juuri niistä asioista, joita lapsena ei edes osannut ajatella: rahasta, töistä, koulutuksesta. Purskahdin itkuun, kun Matin äiti tuli lohduttamaan, että ”kaikki kyllä järjestyy.” Nolotti, vaikka ei pitäisi. Ei tekisi edes mieli kirjoittaa mistään murheista, mutta eivät ne häviä vaikenemalla. Ilo kasvaa, kun sen jakaa. Murheet taas pienevät, kun niistä puhuu.

Yölläkin näin painajaisia. Olen jotenkin tosi kova uneksimaan silloin, kun on tapahtumassa jotain uutta. Unessa oli myrsky ja ukkonen, yritin suojautua salamoilta. Herätessä minulla oli kuitenkin todella hyvä ja levännyt olo. Koska olen hieman kaheli, halusin tietää mitä ukkonen merkitsee unessa. Jonkin tulkinnan mukaan on tulossa suuri vaara, toinen tulkinta taas uskoo muutoksien tulevan, kolmannessa sanottiin luvassa olevan seesteistä aikaa. En halua uskoa tulevaa vaaraa, joten käännyn muutoksien ja seesteisen ajan puoleen. Tai oikeasti, ehkä pitäisi vain ajatella, että olin yliväsynyt tai että superkuu teki tepposet.

Onneksi nyt on jo hieman parempi mieli. Tänään tulin iloiseksi Facebookin yhteisöistä, joissa annetaan tavaroita ilman minkäänlaista vastapalvelusta. En edes itse ole hakenut sieltä mitään, kunhan fiilistelen sitä, että on olemassa vielä pyyteetön antamisen ilo. Mä mietin jo kuumeisesti, mitä tavaroita voisin jakaa eteenpäin niitä tarvitseville. Aina on joku, jolle toisen roska voi olla suuri aarre.

Nyt mä haen ruisleipää, oltermannia ja maitoa. Sen jälkeen laitan silmät kiinni ja huomenna herään taas paljon parempaan päivään. Huomiseksikin on luvattu aurinkoa.

Juhannushäät

0

Eilen saimme olla mukana ihanissa juhannushäissä. Päivä oli täynnä rakkautta, iloa, onnea, naurua, ystäviä ja aurinkoa. Kaikki oli niin kuin lapsuuden hääunelmasta konsanaan: morsian kaunis, sulhanen komea, joka puolella vaaleanpunaista, paljon kynttilöitä, pöydässä mansikkakakkua ja vaahtokarkkeja. Leif Wagerin Romanssi sai minullekin kyyneleet silmiin. Jotenkin onnellisen pöhkö olo vieläkin. Olen vaan niin iloinen, kun läheinen löytää rinnalleen ihmisen, jonka kanssa haluaa jakaa loppuelämänsä. Vaikka mä olen meidän perheessä se epäromanttinen ”niin mäki sua” -tyyppi, niin häitä mä rakastan nääin paljon!

Nyt on ällösöpöjä kuvia, mutta pistetään häähumun piikkiin. Äsken sanoin vähän nolona Matille, että ”kuuntelen vieläkin Johanna Kurkelaa, hehheh” ja Matti vastasi, että ”tää on kyllä kaunis laulu, pistä isommalle!” Mitähän siinä eilisessä boolissa oli?

Vielä tämän illan kuuntelen lällyjä rakkauslauluja, mutta huomenna lupaan palata takaisin maan pinnalle. Nyt, kun vielä saa: sydän, sydän, rakkaus, jee!

Taas myöhässä, mutta viimeistä kertaa

0

Mietin usein raskausaikana, miksi neuvolassa ei päde koskaan se aika, mikä ollaan sovittu. Aina heitti vähintään kymmenen minuuttia ja mä olin kiukkuinen, kun koko raskausaika oli vain odotusta, odotusta ja lisää odotusta.

Kröhöm, nyt mä sitten tiedän. Neuvolassa ollaan aina myöhässä, koska osa asiakkaista on aina myöhässä. Mäkin olin raskausaikana ajoissa sohvalla napottamassa, kun ei tarvinnut laittaa valmiiksi kuin itseni. Nykyään olen aina myöhässä. Aino ei välttämättä syökään niin nopeasti kuin olin ajatellut. Vaippavahinkokin käy jotenkin aina silloin, kun pitäisi olla jo lähdössä. Lisäksi avaimet, lompakko tai tutti on tietenkin usein ratkaisevalla hetkellä jossain teillä tietymättömillä.

Tänäänkään meidän aamu ei mennyt ihan niinkuin olin suunnitellut. Yhdeksältä oli siis sovittuna neuvola ja mä olin laittanut herätyskellon soimaan kahdeksalta. Heräsin kymmentä vaille kahdeksan ja ajattelin, että kerrankin ehditään ajoissa! Ainolla ei ollut nälkä. Sukkahousut oli rikki. Missä vaipat? Missä sukat? ”Matti, voiko laittaa eripari sukat?” Sitten kaikki olikin valmista ja kellokin vasta kymmentä vaille. Olin jo astumassa ovesta ulos, kun muistin – neuvolakortti! Ensin etsin loogiset paikat: lipaston, vauvakirjan ja keittiön pöydän. Sitten epäloogiset paikat: lehtikorin, laskupinon ja kirjahyllyn. Sen jälkeen herätin jälleen nukkuvan Matin, joka tuli avuksi etsimään. Katsottiin maton alta, sohvan alta, makuuhuoneesta, matkalaukusta ja minun vauvakirjan välistä. Lopulta neuvolakortin kuoret löytyivät tv-tason alta ja itse neuvolakortti minun yöpöydän alta. Kello tasan yhdeksän – me ollaan taas myöhässä.

Neuvolassa huomasin, että minulla oli edellispäivän ripsivärit naamalla. Hupparin otin mökillä mukana olleesta matkalaukusta, rinnuksessa oli jotain, ehkä ketsuppia. Hiukset oli tyylikkäästi puoleksi kiharalla, koska harjoittelin eilen kampauksen tekoa. Aino touhotti, repi neuvolan mapit kaapista, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan ja karkasi käytävälle kävelylle. Hups, hups ja hups.

Kuinkakohan uskottava oli vastaukseni, kun neuvolantäti kyseli mun kuulumista. ”Tosi hienosti menee!” – vaikka mulla onkin likainen paita, liian isot farkut, meikit poskilla ja vasta neljä päivää sitten pestyt hiukset. Onneksi kiltti täti antoi paljon kehuja, ”ihana lapsi, olette onnekkaita!”  Niinpä. Siis hyvin menee.

Anteeksi kaikille, jotka joutuvat jonottamaan neuvolassa minunlaisteni urpojen takia. Raivostuttavaa, tiedän. Mä lupaan, että ensi kerralla olen ajoissa – eli varaan ajan vasta iltapäivälle.