Tässä hetkessä ja samalla tulevassa

0

Kesällä kaikki on väliaikaista. On huoletonta, mutta samalla paljon suunnitelmia. Matkalle, pari aurinkoista päivää kotona ja sitten taas takaisin tien päälle. Koko ajan tietää, että kohta taas mennään. Siihen väliaikaisuuteen ehtii parissa kuukaudessa tuudittautua niin kovin, että syksyn tullessa tuntuu oudolta. Kaupassa miettii, kannattaako ostaa kolmea maitopurkkia, jos kohta kuitenkin taas lähdetään reissuun. Kotona suunnittelee, mitkä pyykit täytyy olla puhtaita ennen seuraavaa reissua. Sitten tajuaa, että enhän minä ole lähdössä minnekään. Kesä meni jo, nyt ollaan kotona ja eletään taas normaalia arkea, kaapissa juusto ei ehdi homehtua ja likaiset pyykit voi jättää vaikka huomiselle.

Tarvitsen kuitenkin arjessanikin jotain, mitä odottaa. Suunnittelen kaikkea pientä ja mukavaa vähän joka päivälle. Huomenna leivon jotain, viikonloppuna tehdään tortilloja, ensi viikolla käydään elokuvissa ja muutaman viikon päästä on PMMP:n keikka. Vaikka luenkin juuri kirjaa siitä miten täytyisi osata nauttia juuri tästä hetkestä, niin minulle tuo turvaa myös se, että tiedän tulevaisuuden tuovan mukanaan kivoja asioita. Oli se sitten reissu mummolaan tai tortillat viikonloppuna, mä haluan odottaa ja fiilistellä.

Mutta olen mä nauttinut myös hetkestä. Olen syönyt ruuan pöydän ääressä, olen saunonut kynttilöiden valossa, kokeillut uusia ruokalajeja ja lukenut monta avartavaa kirjaa. Parasta on nauttia hetkestä tietäen, että ihania hetkiä tulee koko ajan lisää.

Syksyllä kesän mökkireissut korvataan matkoilla uusille hyllyille ruokakaupassa. Ei ehkä yhtä huoletonta, mutta aika kivaa silti.

Ruokakokeilu, jota ei nautittu sohvalla.

Kesäkuvahaaste

0

Kahvittelija haastoi minut jakamaan seitsemän kesäkuvaani. Haasteesta teki haastavinta se, että kuvia sai kommentoida vain yhdellä sanalla. No, täältä pesee! :

Mökkiaamu.

Ilo.

Elementissään.

Tortillakestit.

Rakkaus.

Ilta.

Aurinko.

Se oli ihana kesä. Haastan mukaan kaikki, jotka eivät tätä ole vielä tehneet. Varsinkin Amman ja HelloAochin.

Anna Myöhäinen ja karanneet geenit

0

Isoveljeni on tunnettu erottuvasta tyylistään. Hän on tyyppi, jota katsotaan kaukaa ja osoitellaan: ”Katso tuota tyyppiä! Mikä sillä on päässä?” Hän osaa poseerata. Hän on esiintyessään luonnollinen ja elävä. Hän saa ihmisissä aikaan reaktioita.

Minua sapettaa, koska joku ryöväri varasi geeneistämme kaikki esiintyjän lahjat ja se joku en todellakaan ollut minä. Kun minä astun uuteen tilanteeseen, tärisen, hikoilen ja punastelen. Kameran edessä olen usein kiusaantunut, enkä todellakaan tiedä miten minun pitäisi poseerata. Esiintyessäni sanani meinaavat juuttua kurkkuun. Minä en laita päähäni kaunista sulkahattua, koska en halua muiden osoittelevan minua.

Miten tämä liittyy mihinkään? Siten, että tänään minä ja ystäväni Anni lähdimme kuvailemaan, juuri niin kuin me aina ennen vanhaan teimme. Silloin todellisuus iski jälleen vasten kasvojani – kuvista tuli ihan paskoja. Siinä se. Mutta silti, uhmakkaasti julkaisen täällä blogissani jo toisen päivän asuni. Tässä onnistunein otos:

No, ainakin oli hauskaa. Jos ottaa kaksisataa kuvaa, niin luultavasti edes yksi onnistuu. Paitsi okei, mun kädet ei asettuneet tässä oikein luonnollisesti. Mutta kuitenkin, huomatkaa anopin tekemä pitsipaita, olen siitä aika onnellinen!

Loput kuvat olivat suunnilleen tällaisia:

Kyllä. Nyt mäkin olen osallistunut Lilyn asukuvaviikkoon. Yritin olla tyylikkäästi myöhässä.

Tuleekohan musta ikinä isoa?

0

Kristaliina kertoi eilen hyvänyönkeskustelustaan miehensä kanssa. Mulla ja Matillakin oli viime yönä ”keskustelu”. Kolmen aikaan, jolloin Mattia väsytti ja minua ei tietenkään väsyttänyt.

Minä: Mä oon kyl nyt oikeesti alkanu miettii, et pitäskö kuitenki hakee luokanopettajaksi.. Ei kai ala-asteelaiset vielä niin hankalia oo? Oisko paha?

Matti: En tiiä.. Mieti, että sitten kun sä olisit opettaja, niin ne pennut vois tehä mitä vaan, etkä sä vois niille mitään.

Minä: No jos opettaisin vaan ykkös-kolmosluokkalaisia?

Matti: Kymmenen vuoden päästä senkin ikäiset varmaan jo ryyppää ja rellestää.

Minä: No en mä oikeastaan ees haluais. Alan matikan opeksi.

Matti: Hah hah.

Minä: Matikka on kivaa! Mä rakastan matematiikkaa, siinä ei oo mitään poikkeuksia. Mä oon kyllästyny poikkeuksiin! Jos kaikki asiat olis vaan niinku niiden kuuluu olla, niin elämä ois paljon helpompaa. 

Matti: Pitäisköhän sun mennä nukkumaan?

Minä: Miksiköhän mä muuten haluan opiskella kasvatustiedettä, vaikka siinä ei paljon muuta olekaan kuin poikkeuksia?

Matti: Mä nukun nyt.

Minä: Mut mä oikeesti rakastan matikkaa.

Matti: Mä rakastan sua. Hyvää yötä.

Mä sain unta puoli viideltä. Ehkä musta tulee suunnittelija, tutkija, konsultti tai vaikka se matikan ope. Tällä hetkellä mun kokopäivätyö on mietiskellä. Rankkaa.

Onnellisia hetkiä

0

Blogissa on ollut ihan hiljaista, vaikka elämässä on ollut jos jonkinlaista tapahtumaa. Mä olen pyörähtänyt Helsingissä, Nurmijärvellä ja Kuusamossa. Olen ihastellut Korkeasaaren mangusteja, Kitkajoen kuohuvaa koskea, Kuusamon kaunista ruskaa ja sylissäni tuhisevaa vastasyntynyttä. Kalenterissa on nyt monta merkintää, joissa on suuri sydän.

Helsingissä oli isoveli, joka leikkasi hiukseni keittiösaksilla. Oli myös toinen isoveli, jonka kanssa baarikeskustelu kääntyi jälleen menneisyyden ja tulevaisuuden analysoimiseksi. Oli kolmaskin isoveli, josta oli tullut isä ja jonka kanssa puhuimme sujuvasti niin synnytyksestä kuin siitäkin, että joskus vauvan itku vituttaa aivan suunnattomasti. Lisäksi oli joukko ihania Matin kaupanpäällisiksi saatuja perheenjäseniä, jotka tarjosivat herkullista ruokaa, juomaa ja loistavaa seuraa. Helsingissä oli myös suloinen antikvariaatti, lämpimän kesäpäivän piknik Kaisaniemen puistossa ja pyöräileviä ihmisiä, jotka kiittivät, kun mä väistin (uskomatonta, outoa!) Sitten oli tietysti rakas äiti, joka ymmärsi täysin mun ja Matin idean syödä mäkkärin ruokaa hotellin vessan lattialla kolmelta yöllä, ettei Aino herää rapisteluun.

Kuusamossa oli hieman toisenlainen meininki. Siellä muistin, että ihminen tarvitsee tasaisin väliajoin rauhallisen hetken keskellä metsää. Äänekäs koski, metsän tuoksu ja keltaiseksi värjäytyneet puut rauhoittavat enemmän kuin yksikään rentoutuskasetti. Sitä paitsi portaat, vaihteleva maasto ja ylä- ja alamäet olivat aika hyvää hyötyliikuntaa. Pohkeet ilmoittivat seuraavana päivänä olemassaolostaan hieman kivuliaasti.

Tätä minulle siis kuuluu. Just nyt The Sounds ja aika monta lukematonta blogipäivitystä. Huomenna ehkä koulua ja mozzarella-pestopastaa.

Syksy tuntuu hyvältä.