Yritän yritän, hei kohti kirkasta

0

Täytyy myöntää, että mulla on alkanut iskeä jonkinlainen kaamosmasennus päälle. En edes ole kovin helposti masentuva yksilö, mutta nyt haluaisin vain nukkua, syödä sipulirenkaita ja katsoa televisiosta Sinkkuelämää siihen asti, kunnes aurinko suvaitsee saapua keväthankia valaisemaan. Ei ole normaalia, että herätessä on pimeää, aamupalan jälkeen on hetken harmaata, kaupassa käydessä on pimeää ja nukkumaan mennessä on pimeää. Ulkona tuulee niin kovaa, että meinaa lähteä lentoon ja kadulla on niin liukasta, että kenkiin pitäisi saada piikkipohjat. En edes aloita kylmästä autosta tai jäisistä auton ikkunoista. Voi phuuh, marraskuu ei ole oikeasti mikään levollisin kuukausi ainakaan minun mielenterveydelle.

Tänään olen taistellut nyrkit pystyssä kaamosta vastaan. Herätessäni sytytin kaikista kirkkaimman kattolampun, söin aamupalaksi eilisen kiinalaista valkosipulikanaa ja kävin kuumassa suihkussa. Pimeän tultua pakotin Matin ja Ainon kanssani katsomaan Franzènin puiston valoja – Aino ihasteli ehkä enemmän katuvaloa, minä taas mietin, että kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille, joka suunnitteli tällaiset valot keskelle kamalinta pimeyttä. Valojen jälkeen nauroimme Kodin Anttilassa hassuille julisteille (yksi sai uuden kodin Ainon huoneesta) ja söimme itsemme ähkyyn Hesburgerissa. Siellä oli lapsille ja heidän vanhemmilleen aidattu sika-osasto, jossa oli kourallinen vipeltäviä kakaroita, joita Aino katsoi silmä kovana, minä hellyydellä ja ehkä hieman peloissani. Karuselli oli kuitenkin vielä pelottavampi kuin lapset, niin minun kuin Ainonkin mielestä.

Illalla tunnelmaa latisti hieman A-studio, kaivoskeskustelut ja kaivoksen projektipäällikkö Ilpo, joka ei vakuuttanut edelleenkään. Kunpa voisimme miettiä enemmän luontoa ja puhdasta Kitkajokea, vähemmän rahaa ja valtaa. Mutta turha murehtia asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Onneksi on sauna, Pommac ja puhtaat lakanat. Niin, ja valofestivaalit marraskuussa.

Että pimeys, kylmyys ja marraskuu – siitäpä saitte!

Körökörö kirkkoon…

PS. Otsikko on Asan uusimman levyn biisistä ”Yritän yritän”. Saako hehkuttaa? Yksi valo lisää pimeyteen!

Huono äiti vai inhimillinen olento?

0

Raskaana ollessani mulle satoi joka puolelta neuvoja: nuku silloin kun vauvakin, älä stressaa pyykkivuorista, nauti omasta ajasta, äläkä pelkää pyytää apua. Äidiltä tulee aina parhaimmat neuvot, vaikka usein sen tajuaa vasta myöhemmin. Äitini sanoi: ”on ihan normaalia, ettei aina jaksa. On ihan normaalia, vaikka joskus miettisi, että mitä hemmettiä mä olen mennyt tekemään. On ihan normaalia, vaikka siltaa ylittäessä mieleen tulee, että mitäköhän tapahtuu jos mä heitän tuon vauvan sillalta alas.” Mua nauratti. En oikeasti osannut ajatella sitä tunteiden vuoristorataa, jonka äitiys toisi tullessaan.

Sitten nasahti. Muutaman päivän ikäisenä Aino huusi, mä yritin tehdä kaikkeni, mutta mikään ei auttanut. Joku tuli kysymään, olenko muistanut syöttää ja vaihtaa vaipan. ”No voi helvetti, en mä nyt niin idiootti ole!”, karjaisin. Ja samalla mietin, että mitä hemmettiä mä oon mennyt tekemään, tässä tää nyt vaan huutaa ja mä en oikeasti jaksa. Myöhemmin tuntui pahalta. Keskustelupalstoilla oli vain äitejä, jotka heristivät virtuaalisormeaan ja sanoivat, että joka hetki on lahja ja siitä täytyy nauttia. Tunsin itseni kärsimättömäksi ja ihan paskaksi äidiksi. Mutta mun äiti, se sanoi vaan: ”ihan normaalia”. Nyt mä uskon.

Joskus tulee päiviä, kun tekisi mieli muuttaa yksin ehkä Kiinaan tai Japaniin. On päiviä, jolloin mä kaivaudun untuvapeiton alle, näytän keskaria maailmalle ja murustan koko sängyn täyteen keksinmuruja. On päiviä, jolloin huudan, kun Aino kiipeää seitsemännentoista kerran ikkunalaudalle, repii Topilta karvatupoittain karvaa irti, eikä suostu syömään mitään muuta kuin juustoa. Joskus osaan laskea kymmeneen ja hengittää syvään, joskus taas mietin, että voi helvetin helvetti, ei tätä ihminen järjissään voi kestää. Vaikka nuo tunteet ovat täysin inhimillisiä, silti tuntuu pahalta, koska jossain takaraivossa kolkuttaa, että koskaan ei saisi katua päivääkään ja omasta lapsestaan täytyisi olla vain pyyteettömän onnellinen. Toinen ääni taas sanoo, että voiko joku muka oikeasti rakastaa joka hetkeä tuntematta koskaan epätoivoa, turhautumista tai kettuuntumista?

Eikä niistä tunteista usein puhuta teekutsuilla tai leikkipuiston reunalla – ettei kukaan vaan oikeasti luulisi, että kadun lastani tai vihaan elämääni. Kun isoveljeni kysyi hieman häpeillen, olenko koskaan menettänyt hermojani itkevälle vauvalle, tajusin, että kyllähän näistä täytyy puhua. Ei ole normaalia tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että tuntee inhimillisiä tunteita. Vaikka kohteena olisi oma lapsi, ne tunteet eivät ole kiellettyjä. On ihan normaalia, että harmittaa, kun enää ei olekaan omaa aikaa, kun toinen itkee toista tuntia, kun ei saa nukuttua tai kun puuro kiehui taas yli.

Siispä jaan tämän maailman parhaan vinkin kaikille tuleville vanhemmille: älä pelkää tuntea negatiivisiakaan tunteita – ne eivät tee sinusta huonoa äitiä tai isää, ne tekevät sinusta ihmisen.

Ihan tavallinen torstai

1

Kello 09:51 pinnasängystä alkaa kuulua huutelua. Mä nappaan ipanan kainaloon ja ryömin mahdollisimman nopeasti takaisin lämpimän peiton alle. Kuunnellaan yhdessä Boom Kahia, Aino laulaa: ”kuukka, kuukka”. Kun vihdoin saan itseni sängystä ylös, on aamupesujen aika, eli lavuaarissa läträämistä, lelujen tiputtelua pottaan, hammasharjan järsimistä ja vessapaperin levittämistä ympäri kämppää. Sitten Ainolle puuroa ja minulle kaakaota.

Aamupalan jälkeen täytyy leikkiä. Aino hakee Soivan laulukirjan – jee, mä pääsen laulamaan! Yritän laulaa Pientä nokipoikaa, Rati-riti-rallaa ja Elefanttimarssia, mutta se on aika haastavaa, koska Ainon mielestä on paljon hauskempaa painaa pause-nappulaa kuin kuunnella äidin lurituksia. Jossakin vaiheessa Aino kyllästyy ja hakee toisen kirjan, mä sen sijaan laulan innoissani vielä muutaman laulun. ”Ooh, tämä on mun lempikirja!”, sanon Ainolle. Lukemisen jälkeen tanssitaan, kytätään ikkunasta naapureiden liikkeitä, heitellään palikoita seinille ja rakennetaan torneja. Syödään välipalaa ja mä vilkuilen kelloa, koska päiväuniaika.

Hieman ennen kahtatoista Aino nukahtaa päiväunille. Se tarkoittaa sitä, että minä saan lukea rauhassa uutiset ja uudet blogipostaukset. Kuuntelen musiikkia, juon kokista ja katson koulujuttuja – kasvatussosiologia vaikuttaa tosi kiinnostavalta. Keskustelen kasvatuspsykologian -kurssin keskustelualueella siitä, saako poika leikkiä nukeilla, pitääkö lapsen kuolemaa käsittelevät leikit kieltää ja saako poika olla prinsessa? (Vastaus: SAA, ei, SAA). Juttelen isoveljeni kanssa hänen tulevasta kirjastaan, mietin uskonnollisuutta ja suunnittelen viikonloppua. Tyhjennän astianpesukoneen ja laitan koneellisen pyykkiä peseytymään.

Aino herää kahden jälkeen. Ensiksi pussaillaan ja halitaan – ensin pusu, sitten hali, toistetaan kaksikymmentäviisi kertaa. Sitten syödään eilisiä lihapullia ja nauretaan Topille. Mä tyhjennän jääkaapin, koska uuden jääkaapin on tarkoitus tulla kolmelta. Aino hoitaa vauvanukkeaan, mä järjestelen tavaroita. Kolmelta Matti tulee töistä, Aino on silminnähden onnellinen ja kikattelee isin jutuille. Kohta tulee miehet, jotka vievät rikkoutuneen jääkaapin mukanaan ja tuovat uuden tilalle. Me lastataan uusi jääkaappi täyteen limua ja mietitään, että ehkä pitäisi käydä kaupassa ostamassa oikeaakin ruokaa. Sen jälkeen lähdemme Ainon kanssa ystäväni ja hänen poikansa luokse kylään (eli halimaan ja pussailemaan lisää).

Kun viimein päästään kotiin, on kello seitsemän. Aino syö, jonka jälkeen lojutaan koko perhe sängyssä. Väsyttää! Aino pomppii, riehuu ja syöksyy vuoroin minun tai Matin, vuoroin Topin päälle. Jossakin vaiheessa Ainoa alkaa sapettaa ihan kaikki, joten on iltapalan aika. Koska kaappiin ei ole mystisesti ilmestynyt ruokaa, Matti hakee meille pitsat. Aino syö jogurtin ja nukahtaa 20:15, jolloin mä lähden käyttämään Topin iltakävelyllä. Sen jälkeen heittäydyn sohvalle syömään pitsaa, facebookaamaan ja tuijottamaan telkkaria.

Käydään saunassa ja katsotaan Poliiseja. Väsyttää niin paljon, että puolet jutuista menee kokonaan ohi. Kymmenen jälkeen kömmin Matin kainaloon, Matti nukahtaa saman tien. Mun tarkoituksena on lukea vielä ennen nukkumaanmenoa, mutta en millään jaksa. Onneksi huomenna on perjantai. Ennen puolta yhtätoista olen jo unessa. Zzzz.

Minun iskä

0

Isänpäivä saa minut nykyään joka kerta mietteliääksi, surulliseksi ja toisaalta onnelliseksi siitä, että minulla oli onni saada isäkseni maailman mahtavin tyyppi. Tänään on viides isänpäivä, kun isäni ei ole vastaanottamassa onnentoivotuksia, hullunkurisia runoja ja maailman paras iskä -kehuja. Sydäntäni kouraisee aina kun ajattelen, ettei isäni nähnyt lapsenlapsiaan, joita niin kovasti odotti tulevaksi. Olen surullinen, ettei tyttäreni saanut mahdollisuutta tutustua vaariin.

Mun iskä oli kaikkea mahdollista – sellainen ihminen jota ei voi oikein sanoin kuvailla. Iskä auttoi aina, kun joku oli avun tarpeessa. Iskä osasi vastata kinkkisimpiinkin kysymyksiin. Hän pyysi aina anteeksi, rakasti enemmän kuin tosissaan, antoi itsestään kaiken ja vähän enemmänkin. Iskä olisi tehnyt mitä tahansa läheistensä eteen. Hän oli ikuinen lapsi, joka innostui lautapeleistä, rallista, lahjojen ostamisesta ja jouluvaloista. Tyyppi aikoi elää satavuotiaaksi ja oli ihan varma, että joku päivä hänestä tulee miljonääri. Hän ei halunnut kuulla maailman pahuuksista ja riidan jälkeen hän tokaisi: ”haitanneeko tuo sadan vuoden päästä mittään”. Hän oli herkkä ja voimakas persoona, joka kamppaili koko elämänsä omia menneisyyden virtahepojaan vastaan ja lopuksi ehkä vain joutui antamaan periksi.

Iskältä mä olen perinyt voimakkaan temperamentin lisäksi empatiakykyä, luovuutta, jääräpäisyyttä, huumorintajua, heittäytymiskykyä ja kykyä nähdä pienissä asioissa jotain kaunista. Mä olen myös oppinut, että peliin ryhtyessä täytyy antaa kaikkensa, eikä koskaan saa luovuttaa. Toisaalta olen ihan yhtä höveli päätöksien suhteen kuin isäni – kun jotain päätetään, se voidaan kumota milloin tahansa jos siltä tuntuu. Iskä on opettanut minut myös arvostamaan hyvää ruokaa, tikanheittoa, musiikkia, eläinpeliä saunassa ja kesämökkeilyä. Ja mikä tärkeintä: mikään ei ole suurempaa kuin perhe.

Iskä sanoi mulle ehkä viimeisinä sanoinaan, että hän rakastaa lapsiaan maailman tappiin asti. Hyvää isänpäivää iskä, minäkin rakastan sinua aina vaan. Mun kyyneleet ei ole pelkkää ikävää, vaan myös hieman haikeutta ja onnea kaikesta mitä oli. Mä voin elää sun puolesta satavuotiaaksi ja ehkä alkaa miljonääriksi. Toivottavasti vielä joskus nähdään – mä haluan voittaa sut vielä kerran ristiseiskassa.

Rakkaimmista rakkaat. Huomatkaa, että iskä pelasi Trivial Pursuitia tyyppien kanssa, jotka eivät vielä varmaan edes tajunneet kysymyksiä. Silti ei saatu koskaan etumatkaa!

Jokainen lapsi on oman elämänsä sirkustaiteilija

0

Aino on juuri siinä iässä, kun kaikenlainen kiipeily on ihan mahtavaa. Ensin tuolille, tuolilta pöydälle, pöydältä kirjahyllyyn, tv-tasolle, ikkunalaudalle tai ihan minne vaan. Matti on sydän syrjällään, kun minä taas sanon, että kyllä sen pitää välillä pudotakin, ei se muuten opi. Ainakaan toistaiseksi ei ole käynyt mitään pikkuhaavereita kummempaa ja Aino alkaa olla jo aika ketterä.

Mä olen itse kiipeillyt pienenä päiväksi korkeaan puuhun, karannut uimalla joen toiselle puolelle, hakenut karanneen pallon ala-asteen katolta, tasapainoillut sillankaiteella ja pyörinyt voimistelutangoissa kuin häkkyrä. En tiedä onko se ollut hullun tuuria, mutta silti minulta ei ole koskaan murtunut yksikään luu ja suuremmilta nyrjähdyksiltäkin on vältytty. Olen aika varma, että koska olen pienestä asti oppinut ennakoimaan, putoamaan ja kaatumaan oikein, olen välttynyt isonakin mustelmia suuremmilta vahingoilta. Tasapainokin oli aika priimaa siihen asti, kunnes tulin raskaaksi.

Yhtenä päivänä katsoin läheistä leikkipuistoa ja ajattelin, että on kyllä vähän tylsää. Kun ennen oli korkeita liukumäkitorneja, kiipeilypaikkoja ja rengaskiikkuja, nykyään kaikki on jotenkin pelkistettyä ja täysin turvallista. Ettei vain satu mitään. Minusta oli kurjaa kun leikkipuistot muuttuivat aina vaan ja aikuiset sanoivat syyksi sen, ettei vain sattuisi mitään. Anteeksi nyt vaan, mutta jos lapset kiipeilevät puihin, niin uskoakseni kiipeilyverkko ei ole sen hengenvaarallisempi paikka.

Tänään näin videon upeasti temppuilevista pikkutyypeistä. Pakko silti myöntää, että välillä hirvitti katsoa ja pelätä, jos jotain tapahtuukin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että meidän täytyy antaa lasten remuta, riehua, kiipeillä ja hyppiä – vaikka sitten sydän syrjällään ja tyynykasoja köysiradan alle kasaten.

Ei saa!!! from Juha Jarvinen on Vimeo.