Päivä, joka oli ihan tavallinen

0

Tämä torstai oli hyvä päivä. Ihan tavallinen, mutta hyvä. Ajattelin kerrankin mennä neuvolaan ihmisen näköisenä, joten meikkasin aamulla. Puntarilla varpaita tuijottaessani huomasin valinneeni taas juuri sen villapaidan, jonka rinnuksilla on spagettikastiketta. Raaputin kahdenkymmenen asteen pakkasessa auton ikkunoita sormet tunnottomana ja kun istuin autoon ja laitoin radion päälle, sieltä kuului Kran Turismo. Illalla käytin sanaa ”jurputtaa” yli kaksikymmentä kertaa.

Posti toi paidan, jossa mahalla on kasvuvaraa ja pyyhkeen, joka näyttää aikamatkanneen meille 1970-luvulta. Mä sanoin kerrankin neuvolassa juuri sen, mitä oikeasti ajattelen. Kuulin rakkaan sydänäänet ja tunsin ensimmäistä kertaa selvän potkun. Matkalla kaupasta kotiin vaihdettiin suuntaa ja mentiinkin Hesburgeriin. Ostin kaupasta Angry birds-vanukkaan, lisäsin kaakaon päälle kukkurallisen kermavaahtoa ja nukuin juuri sopivan pituiset päiväunet.

Päivä oli tänään seitsemän minuuttia pidempi kuin eilen. Ylihuomenna on helmikuu.

Tammikuu oli minulle hyvä.

Päivisin valo on jälleen keltainen, eikä harmaa.

Matkalla aina vaan

0

Kolmen tunnin ajomatka nukkuvan lapsen kanssa on aika terapeuttista. Ulkona maisemat ja paikkakunnat vaihtuvat, autoja vilisee ohi, päivä alkaa hämärtyä iltaan. Ehtii ajatella menneisyyttä, tulevaisuutta, haaveita ja pelkoja. Ikiomaa kotia, mökkiä, vakituista työpaikkaa ja reppureissua Aasiaan. Ihan melkein uskaltaa ajatella niitä kaikista suurimpia haaveita, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Sitten on radio ja sieltä kuuluvat laulut. Pariisin Kevät, Mariska, CMX, Eppu Normaali. Niitä kuunnellessa muistaa ihan hassuja asioita. Tämä kuului aina pienenä, kun kinastelimme Mikon kanssa takapenkillä matkalla mökille. Tätä mä lauloin karaokessa tuntemattomien ihmisten kanssa baarin jälkeen aamukuudelta. Tämän tahtiin tanssittiin Matin kanssa ensimmäistä kertaa. Tämä soi silloin, kun mä suutuin Matille niin kovasti, että nappasin huoltoaseman pihalla autosta matkaani vain matkalaukun ja sanoin liftaavani Helsingistä kotiin (kahdeksannella kuulla raskaana ollessani). Oi ja tätä me kuunneltiin silloin, kun Aino oli juuri syntynyt. 

Ja sitten on se yksi biisi, jonka sanoja huomaa juuri silloin itsekin ajattelevansa: ”Vähän aikaa nauttia/ vähän aikaa laulaa laulu/ ihmettelen miten kaikki lipuu ohi/ tulee juhannus ja joulu/ uudestaan”.

Enkä miettinyt kertaakaan montako kilometriä jäljellä tai kauanko menee vielä kotiin. Vasta aikuisena olen huomannut, että matkasta voi nauttia ihan yhtä paljon kuin määränpäästäkin.

Tämä kuva on otettu seuraavana päivänä huoltoasemaepisodista. En mä sit jaksanutkaan liftata, vaan ajeltiin yhdessä mökille. Soudettiin järven yli saareen rankkasateessa keskiyöllä, ja sekin oli loppujen lopuksi aika ihanaa.

Kun olisin voinut nukkua hyvin

0

Tulin eilen mummolaan yöksi ja jätin Ainon oman mummonsa hoiviin. Minun mummo sanoi ensimmäisenä: ”Sie oot laihtunu! Ja hyi ko sie oot kalapia!” No, mä itse asiassa en ole laihtunut (katso vaikka mahaa) ja tammikuu ja kalpeus ovat asioita, jotka Suomessa kuuluvat väistämättä yhteen. Ehkä väsymykselläkin voi olla jotain osaa kalpeissa kasvoissa, myönnetään. Siispä minulla oli kaksi tavoitetta mummolassa olemiselle: laitan aikaisin nukkumaan ja nukun pitkään. Ilman yhtäkään herätystä, hyssyttelyä, vesipullon täyttämistä, narskutusta tai kuorsaamista.

Ilta ei mene ihan putkeen. Kömmin aikaisin sänkyyn. Nukkuukohan Aino jo? Onkohan Matti saanut yksin unta? Onkohan Topi päässyt Matin viereen? Päätän alkaa selailemaan kännykän kuvia – niitä, joissa on perhe. Tämän Matin ja Ainon kuvan voisin laittaa Instagramiin. En viitsi nyt, laitan huomenna, ettei kaikki ajattele mun vaan ikävöivän. Sitten yritän saada unta – turhaan. Potkisikohan vauva jo? Miksi mä en vieläkään tunne mitään? Jos mä vähän tökin, niin ehkä sitten? Äh, ei mitään! Luen kirjaa. Miksi otin mukaan vain tämän, josta en ymmärrä mitään? Haen kolme kertaa maitoa. Lasken, montako kukkaa tyynyssä on (78). Lasken, kauanko parhaat ystävät ovat seurustelleet poikaystäviensä kanssa. Lasken, montako päivää on kesäkuuhun (127). Mietin, mikä olisi hyvä hääpäivä. Ilmeisesti nukahdan jossain vaiheessa miettiessäni Raappanan Karu totuus -biisin sanoja.

Yöllä heräilen jatkuvasti. Ensimmäisen kerran kahdelta, sitten kolmelta ja vielä neljältäkin. Nukahdettuani herään jälleen kuudelta, eikä uni meinaa tulla millään. Lopulta luovutan puoli yhdeksältä. Kurkkua kuivaa, nenä on tukossa, päätä särkee. Mihin hemmettiin ne pitkät ja ihanat yöunet ovat menneet? Ketuttaa. Tavoite ei todellakaan täyttynyt.

No, onneksi mä pääsen tänään nukkumaan taas normaalit yöunet. Ja täyttämään vesipulloa. Huomenna annan äidin herätä Ainon kanssa aikaisin ja nukun liian pitkään, vaikka väkisin.

Väsyttää!

Näitä mulla oli ikävä. Hitto musta on tullut nössö!

PS. Vielä viikko aikaa äänestää vuoden blogitulokasta! Jos mun blogi ansaitsisi sinusta palkinnon, voit äänestää sitä täällä. (Niin ja köh, voi siellä tietysti äänestää muitakin blogeja!)

Millaisia ihmisiä minä ihailen?

0

Trendin innoituksesta olen miettinyt, minkälaisia ihmisiä ihailen. Tietysti ihailen rohkeita oman tien kulkijoita, jotka uskovat itseensä ja tietävät tarkkaan, mitä haluavat. Mutta ei se ole kaikki – ei ihmisen tarvitse olla sellainen, jotta olisi ihailtava. Eikä rohkeus ole aina sitä, että heittäytyy uusiin kokemuksiin vailla pelkoa. Rohkeus voi olla vaikka sitä, että uskaltaa olla tylsä tai sitä, että uskaltaa olla tekemättä kaikkea muiden mielestä jännittävää, joka ei oikeastaan tunnu edes omalta jutulta.

Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat olla hiljaa. Ihmisiä, jotka ovat uteliaita, kyseenalaistavat maailmaa, järjestelmää ja itsestäänselvyyksiä. Ihmisiä, jotka kyselevät aina lisää, eivätkä tyydy jokaiseen vastaukseen. Ihmisiä, jotka uskaltavat puhua surusta, peloista ja siitäkin, että aina ei jaksa. Ihmisiä, jotka vaikeassakin paikassa löytävät tilanteesta tragikoomisia piirteitä. Ihmisiä, jotka eivät elä elämäänsä muiden odotusten mukaisesti. Ihmisiä, jotka kertovat mielipiteensä ja taistelevat vääryyttä vastaan, vaikka siitä sataisi tolkuttomasti paskaa niskaan.

Oikeastaan ihailen sopivasti vihaisia ja vaikeita ihmisiä. Mutta tiedättekö mitä? Tämä maailma ei pyörisi, jos kaikki olisivat sellaisia. Siksi ihailen suuresti myös niitä, jotka ovat kärsivällisiä, lämpimiä ja antavat maailman mennä menojaan. Niitä ihmisiä, jotka antavat muille mahdollisuuksia. Niitä, jotka välillä toppuuttelevat hulluja taiteilijoita. Niitä, jotka ovat aina läsnä, vaikka eivät vieressä olisikaan. Niitä, jotka huolehtivat jokapäiväisistä asioista, kun vihaiset ja vaikeat ihmiset keskittyvät maailman epäkohtiin.

Minä ihailen valtavasti muusikoita, jotka osaavat kirjoittaa lauluihinsa koko maailman. Gösta Sundqvistia, Juice Leskistä, Martti Syrjää ja Paula Vesalaa. Ihailen kirjailijoita, jotka suhtautuvat kirjoissaan vääryyksiinkin huumorilla. Anna-Leena Härköstä ja Tuomas Kyröä. Kaikista eniten ihailen omaa äitiäni, joka on elänyt melkein koko elämänsä tukien ja ymmärtäen yhtä (tai oikeastaan kolmea) maailmantuskissaan kamppailevaa tyyppiä.

Siis: hulluja, hauskoja, omituisia, vaikeita, lahjakkaita, älykkäitä. Ihania, lämpöisiä, kärsivällisiä, korvaamattomia. Tavallisia ja vähän epätavallisiakin ihmisiä – silleen sopivassa tasapainossa.

Äiti on suurin.

Vedenpaisumus

0

Tänään mä olen itkenyt neljä kertaa. Ensimmäisen kerran itkin, koska Matti sanoi, ettei hän tiedä eikä häntä kiinnostakaan, miksi tapon yritys oli muuttunut uhrin kuoltua törkeäksi kuolemantuottamukseksi. Toisen kerran itkin, koska ajoin kaksikymmentä kilometriä turhaan ja kampaaja-aika olikin peruttu. Kolmannen kerran itkin laulaessani liian kimeällä äänellä radiosta soivaa Todella kaunis -biisiä. Neljännen kerran itkin, kun Hesburgerin pussissa ei ollut yhtään pippuripussia, vaikka pyysin kahdesti.

Olen siis itkenyt tänään useammin, kuin keskimäärin kuukauden aikana. Mä ostin myös itselleni Hesburgerista kaksi ateriaa, koska en osannut päättää mitä haluaisin. Join aamupalaksi neljä kuppia kaakaota. Jynssäsin koko pesuhuoneen kiiltäväksi sillä raivolla, minkä kadonneet pippuripussit olivat aiheuttaneet. Ihastelin kaunista talvimaisemaa. Nauroin pelleilevälle lapselle ja mietin, kuinka varkain hän muuttuikaan pikkuvauvasta pikkutytöksi.

Just nyt mä yritän pidätellä itkuani Yonan Vedenpaisumuslaulua kuunnellessani. Mun päivä on ollut yhtä vedenpaisumusta. Joskus saa olla.

Korjaan: joskus pitää olla. Se vedenpaisumuksen lailla puhdistaa.