Helmikuu koki muodonmuutoksen

0

Jos en paremmin tietäisi, saattaisin lyödä vaikka pääni pantiksi, että elämme huhtikuuta. Aurinko paistaa, pikkukivet pyörivät asvaltilla. Lunta näkyy enää siellä täällä pieninä läntteinä, lumiukkokin on haihtunut pois. Kevättakissa tarkenee helposti, lapselle täytyy pukea kuravaatteet. Auringonvalossa leijailee pölyhiukkasia, vaikka vasta eilen siivottiin. Kalenterissa lukee päivämäärä: 25.2. Mitä *ttua?

Mä olen odottanut talvea neljä kuukautta. Olin valmistautunut mittaviin taisteluihin, joissa osallisina ovat lapsi, joka ei halua pukea kolmea villakerrosta toppahaalarin alle ja äiti, joka ei edes jaksaisi lähteä ulos. Olin kuvitellut itseni skrapaamaan auton ikkunoita kolmen kuukauden ajan joka helvetin päivä. Ostin jopa oikeasti lämpimät kengät, ettei varpaita palelisi kovillakaan pakkasilla. Muutaman päivän päästä on maaliskuu, enkä mä ole vielä kertaakaan menettänyt järkeäni koviin paukkupakkasiin. Siis mitä?!

Mutta on siinä huonotkin puolensa, että kevät tulee helmikuussa. Täytyy olla varuillaan, ettei autolla ajaessa roiskauta vesilätäköitä kävelijöiden päälle. Ei pääse hehkuttamaan lumen alta pilkahtelevaa asvalttia, koska se on näkynyt melkein koko talven. Koira on kävelylenkiltä tullessa niin rapainen, että pitkän pesunkin jälkeen uudet sohvatyynyt menevät likaisiksi. Mun aurinkolasit on hukassa. Kesä ei keväästä huolimatta tulekaan kahden kuukauden sisällä. Ja ne saakelin pölyhiukkaset.

Kaikki muu onkin sitten, parin viikon sääennusteet mukaan lukien, plussaa. Aurinko, ohuet vaatekerrokset ja kengät, joissa ei ole karvavuorta. Iloiset vastaantulijat, sininen taivas ja kevätbiisit – näin alkuun.

En valita, vaikka talvi ei ollutkaan ihan mun odotusten mukainen. Nyt mä vaan toivon, että kevät on tullut jäädäkseen. Tervetuloo!

Kell’ onni on

0

Jos ihmisestä ei kuulu vähään aikaan mitään, tulee heti mieleen kaksi vaihtoehtoa: a) onkohan jokin hätänä? tai b) sillä on tietysti niin kivaa, ettei se ehdi päivittämään. No, minun tapauksessani kyse on jälkimmäisestä, sillä tämä viikko on ollut täynnä onnellisia hetkiä. Sellaisia hetkiä, jolloin ihan yhtäkkiä huomaa ajattelevansa: ”Mun elämä on kyllä aika kivaa”. Ja myönnän – välillä on ollut myös hetkiä, jolloin ihan yhtäkkiä huomaa ajattelevansa: ”Voi vittu!” Mutta ei niistä hetkistä nyt.

Keskiviikkona parhaalta ystävältäni tuli kuvaviesti. Siinä kuvassa oli pieni, kapaloissa tuhiseva nyytti, joka oli katsonut sikkuraisilla silmillään tätä maailmaa vasta pienen hetken. Minä tietysti itkin ja näytin kuvaa kaikille, jotka sen suostuivat katsomaan. Sitten lähetin ystävälleni koskettavan viestin: ”Ihanaa!! Mittoja?!” Parempaan en liikutukseltani kyennyt.

Mikään ei vetänyt vertoja ihanille vauvauutisille, mutta on tähän viikkoon kuulunut muitakin aika mukavia asioita. Vietimme muutaman yön Ainon mummolassa Kuusamossa – Aino oli ikionnellinen päästessään halimaan, suukottelemaan ja touhottamaan hiihtolomaa viettävien serkkujensa sekaan. Minä olin onnellinen päästessäni pulahtamaan poreammeeseen, eikä kokis ja pizza enää ällöttänyt (ja vaikka kokis täytyi juoda juuri oikeanlaisista muovimukeista, jotka joku oli sijoittanut ylähyllylle, jonne mä en todellakaan yllä edes varvistelemalla.) Matti on ollut onnellinen uudesta perhovavasta ja siitä, kun pieni vauvamme monotti sarjatulella isäänsä päähän mahan läpi.

Onnellisista hetkistä on niin vaikeaa kirjoittaa. Haluaisi kirjoittaa ylistäviä adjektiiveja ja kuvailla tilanteita, joissa tekee mieli nauraa kippurassa tai itkeä onnesta. Yhtäkkiä kaikki sanavalinnat tuntuvatkin liian laimeilta. Sitten vain sulkee luonnoksen ja ajattelee, että myöhemmin. Ja sitten se jää.

Ennen mietin usein, kannattaisiko olla järkevä ja uskoa sanontaan: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön”? Mutta paskat. Mä kirjoitan onnesta, enkä enää jaksa pelätä vaikeampia aikoja. Kirjoitan, vaikka sanavalinnat tuntuisivat laimeilta. Kyllähän jokainen tietää, miltä onni tuntuu. Ei sitä voi sanoin kuvailla.

Lähetin myöhemmin parhaalle ystävälleni viestin: ”Elämä on niin ihanaa.” En mä sitä kyllä paremmin osaa sanoa.

Kun raskaana ei olekaan hyvä olla

0

”09.06.2012

”Nauti nyt, elät elämäsi ihaninta aikaa!” sanoi eräs äitini ystävä. Ei minusta tunnu siltä. Suoraan sanottuna elän ehkä elämäni raskainta aikaa. Ahdistaa, vituttaa, itkettää, masentaa. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat niin suurilta. Voiko kaikkea enää pistää hormonien piikkiin? Jossakin on romahduspiste ja musta tuntuu, että se on ylittynyt mulla nyt.

En ole enää edes varma, mistä kaikki tämä masennus johtuu. Kun monta pientä asiaa kasaantuu hartioille, lopulta ihminen luhistuu. Mä oon vaan taistellut sitä luhistumista vastaan ja yrittänyt pitää elämästä kiinni kynsin hampain. Johonkin asti se on toiminut, mutta jossain vaiheessa ote on livennyt. Ja nyt on vaikeaa päästä takaisin.

Kaikesta tästä tekee vielä vaikeampaa se, että on jokin hiton oletus, että raskaana kaikki on ihanaa ja auvoisaa. Ai mut, kyllähän sitä lihoo ja on vaivoja, mut lopulta kaikkihan on niin hyvin! Liian moni nainen on samanlainen kuin minä – on helpompi vain esittää onnellista kuin näyttää paha olonsa kaikille. Siinä tekee vain hallaa itselleen ja muille. Miten saada apua, jos sitä ei osaa tai uskalla pyytää?

Tekisi mieli laittaa nukkumaan ja herätä vasta elokuussa. Jos vain huolet voisi heittää romukoppaan. Jos vain pystyisi nauttimaan kesästä, odotuksesta. Aina ei vain kaikki mene niin kuin olisi suunnitellut. Oikeastaan, harvoin mikään menee kuin suunnitelmissa.

Eikä sitä pitäisi vain kestää.”

Minun viime raskaus ei ollut helppo. Fyysisesti mulla ei ollut juuri mitään ongelmia satunnaisia selkäkipuja ja alun pahoinvointia lukuunottamatta, mutta henkisesti koko raskaus oli yksi elämäni vaikeimmista ajoista. Ihan yhtäkkiä olin tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä. Elämä heitti kuperkeikkaa, enkä mä pysynyt perässä. En ole ehkä koskaan pelännyt niin kovasti – tunsin itseni yksinäiseksi, vaikka ympärillä oli ihmisiä. Tulevaisuus pelotti. Luin netistä artikkeleita, joissa kerrottiin äidin raskausajan stressin olevan vaaraksi sikiölle. Tuntui siltä, että olen paska äiti jo ennen kuin koko lapsi on syntynyt.

Eniten pelkäsin sitä, että minä ja Matti ei ollakaan valmiita. Että erotaan ja mä jään yksin. Että en osaa mitään. Näin sieluni silmin itseni selkä kaarella karjuvan lapsen kanssa kahdestaan. Hiukset takussa, rättiväsyneenä sängyn reunalla itkemässä. Pelkäsin sitä niin kovasti, että tuo kaikki muuttui mielessäni todeksi. Kuvittelin sen olevan väistämättä edessä – olin väsynyt vauva-arkeen jo ennen kuin se oli ehtinyt alkaakaan. Tunsin syyllisyyttä siitä, että olin ahdistunut asiasta, josta pitäisi olla ainoastaan onnellinen. Tuntui, että mulla ei ole oikeutta tuntea huonoa oloa.

Kuin ihmeen kaupalla kaikki menikin loppujen lopuksi hyvin. Vauva-arki oli helpompaa kuin olisin voinut kuvitellakaan. Emme eronneet, vaikka välillä toinen ärsytti ja väsytti. En jäänyt yksin ja Ainon synnyttyä en ollut enää yksinäinenkään. Näin rakkaita enemmän, löysin taas jossain kadoksissa olleen itseni. Tajusin, että tulevaisuuden väistämättömät vaikeudet olivatkin täysin omaa kuvitelmaani. Neuvolassa vastasin edelleenkin: ”kaikki on hyvin” – ja silloin sitä ihan oikeasti tarkoitinkin.

Tämän raskauden aikana en pelkää yksin jäämistä, en tunne yksinäisyyttä tai ahdistusta. Tiedän, että pärjään ja Matti pärjää. Tiedän, että väsymys ei kaada koko maailmaa (ainakaan lopullisesti). Ottaisin vaikka kaikki fyysiset oireet, kunhan vain selviäisin tästä raskaudesta henkisesti helpommalla.

Jos minulla olisi valtaa, kirjoittaisin neuvolan ohjevihkosiin – ensimmäisille sivuille: ”Kaikki eivät ole onnellisia raskauden aikana. Sinä saat tuntea masennusta, pelkoa ja ahdistusta. Juttele, kirjoita, itke tai huuda, se ihan oikeasti auttaa. Kaikkea ei ole pakko kestää. Sinä et ole yksin – on aina joku, joka ymmärtää.”

 

Jokainen päivä on omistettu ystäville

0

Minulla on kaksi maailman parasta ystävää. Joka päivä päähän pälkähtää asioita, jotka on pakko päästä jakamaan heidän kanssaan. Biisi, jonka kuuntelin. Uutinen, joka kosketti. Outo uni, johon liittyi nahkatakit ja Reino Nordin. Sanat, jotka ärsytti, nauratti, itketti, huvitti, vitutti. Se, että mä näin kaupassa edesmenneen isäni näköisen miehen. Tai se, että just nyt mä oon onnellinen, väsynyt tai surullinen. En ole koskaan miettinyt, ettei heitä kiinnostaisi nämä asiat – tiedän, että voin soittaa tai lähettää heille viestiä ihan koska tahansa. Toivon ja uskon, että he voivat luottaa minuun yhtä horjumattomasti kuin minä heihin.

Toinen on minulle kuin sisko, jonka kanssa olen kasvanut koko elämäni. Hän oli kuin hölmö pikkusisko, joka aina uskoi kaikki höynäytykseni (esimerkiksi sen, että musta tulee isona sumopainija). Hänen kanssaan olen uinut huhtikuussa tulvavedessä, kiivennyt päiväksi puuhun leikkimään, laulanut täysillä auton takapenkillä Dingoa, kuvannut noloja kotivideoita ja tanssinut ilman kenkiä pöydällä jääkiekon MM-juhlissa. Mä olen kertonut suoran mielipiteeni hänen räikeistä tuulipuvunhousuistaan ja siitä, kuinka perseestä eräät hänen (nyt jo entisistä) kavereistaan ovatkaan.

Toinen taas on ystävä. Ihminen, jolle lähetin ensimmäisenä viestin, kun raskaustesti näytti positiivista. Ihminen, jolle avaudun, kun ottaa pattiin. Tyyppi, joka lähtee mukaan hulluimpiinkin ideoihin. Hänen kanssaan olen antanut kasteessa nimen ensimmäiselle nukelleni, itkenyt sydänsuruja, juonut ensimmäiset kännit, kolunnut jatkoja, ottanut äkkilähdön Kyprokselle kesken pahimpien koulukiireiden ja polttanut itseni siellä vesikelloille, koska piti saada nopeasti hyvä rusketus.

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla ystävä, jonka kanssa voi nauraa rätkättää, juoda liikaa tequilaa tai maata sohvalla vierekkäin ihan hiljaa. Minun parhaita ystäviä ei haittaa, vaikka lähettäisin heille päivän myöhässä viestin: ”Hyvää myöhäistä ystävänpäivää!” Siksi, koska he tuntevat minut.

Ja siksi, koska he tietävät, että minulle ystävänpäivä on joka ikinen päivä.

Kun nää tyypit on vieressä, niin mä pystyn ihan mihin vaan.

Aino yks ja puol vee!

0

Ainon helteisestä syntymäpäivästä on kulunut tänään tasan 1,5 vuotta. Mä en edes yrittänyt leipoa kakkua, koska se olisi kuitenkin epäonnistunut, mutta oli meillä silti vauhtihirmun pillimehua ja kääretorttua, josta sojotti yksi kokonainen ja yksi puolikas kynttilä. Päivään on kuulunut kikattelua, sohvalla hyppimistä, tanssia ja hiiltyneitä tunteita – ihan niin kuin merkkipäiviin yleensä, vuosi toisensa jälkeen. Mietin, että kai mäkin voin juhlia huhtikuussa 22,5-vuotispäivääni? Missä kohti ihmiselämää tällaiset merkkipäivät muuttuvat muka jotenkin yhdentekeviksi?

Puolitoistavuotias Aino ei ole vielä kovin taitava puhuja, mutta hän on hyvin luova keksimään uusia sanoja. Kiikka (pyyhe), mmmpä (leipä), ihhaa (hevonen tai ihana), kia (koira tai kissa) ja lisäksi lyhyt yskäisy tarkoittaa isiä. Hän osaa kertoa, miten Cheekki sanoo. Hän katselee mielellään ruokakuvia Instagramista ja fiilistelee: ”mam mam!” Ensimmäisenä herätessään hän käy laittamassa cd-levyn soimaan ja alkaa tanssimaan. Lempiruokaa on kaikki, mitä äiti tai isi syö. Paras ystävä on Topi-koira, joka ei ehkä ole asiasta täysin samaa mieltä.

Aino on kärsimätön, ihana, vekkuli, jääräpäinen, luova, hauska, touhukas ja hieman uhkarohkea tyyppi. Mä odotan innolla ja kauhulla, mitä tulevaisuus tuo vielä tullessaan. Pelkoa aiheuttaa varsinkin ne ajat, kun Aino oppii puhumaan kunnolla – lähinnä se, miten hyvin osaan sensuroida itseäni, jos en halua asioiden leviävän näiden neljän seinän ulkopuolelle. O-ou.

Mun pikkuvauva on jo 1,5-vuotias. Niisk. Kohta se muuttaa kotoa ja lähtee interreilaamaan.