Moikat menneisyyteen

0

Trendi kysyi, minkälaisia neuvoja ihmiset haluaisivat antaa kymmenen vuotta nuoremmalle minälleen. Mä päätinkin antaa neuvoni 15-vuotiaalle Annalle, koska silloin jos joskus olisin kaivannut niitä aika paljon. Siispä Anna kahdeksan vuotta sitten, tässä muutama terveinen sinne menneisyyteen:

  • Sä tulet vielä löytämään oikeasti sulle sopivan poikaystävän. Parin virhearvion jälkeen jopa sellaisen, joka täyttää ”unelmieni mies” -listan kaikki tärkeimmät ominaisuudet.
  • Kotiintuloajat ovat oikeasti ihan jees (ja pikku vinkki: sun äiti ei ehkä ole niin hölmö, että uskoisi ”myöhästyin bussista” -tekosyyn joka ikinen viikonloppu).
  • Syö paljon karkkia, koska joskus koittaa aika, jolloin et voikaan syödä loputtomasti lihoamatta. Ja ei, sä et todellakaan ole läski.
  • Sun äiti ja iskä ei ole ollenkaan niin perseestä kuin luulet heidän olevan.
  • Et ole kovinkaan vanha, vaikka oletkin jo ysillä. Etkä muuten tule olemaan loppuikääsi sitä mieltä, että on superkivaa notkua ärrän edessä tai päiväkotien pihalla. Oikeastaan se on myöhemmin sinusta vähän hölmöä.
  • Älä käytä koko Kyproksen luokkaretkeä riitelemällä poikaystäväsi kanssa puhelimessa. Se nimittäin on aika tyhmää ja sitä paitsi aivan helvetin kallista.
  • Kannattaako muuten seurustella, jos viikko sovussa on suhteen suurin saavutus?
  • Älä juo sitä Sorbusta.
  • Älä välitä, vaikka joku sanoisi sua lapselliseksi. Vielä vuosienkin jälkeen on ihan ookoo hyppiä kiikusta, taiteilla kaiteilla tai leikkiä kavereiden kanssa lumisotaa.
  • Halaa iskää. Oikein pitkään.
  • Ja muista: sä elät just nyt aika mahtavaa aikaa. Ota siitä kaikki ilo irti. Ja mokaile ihan rauhassa – niille sattumuksille on kiva nauraa jälkeenpäin!

Pari muuttujaa

0

Lapsena vietimme juhannukset poikkeuksetta mökillä. Kun neljä jurputtavaa lasta, luonnevikainen koira, ihan tavallinen äiti ja hieman lyhytpinnainen isä lähtivät viettämään yhdessä iloista mökkijuhannusta, oli koko homma alusta alkaen yhtä hemmetinmoista kaaosta. Katastrofin ainekset leijuivat ilmassa jo silloin, kun autoa pakkailtiin. Yksi lapsista pakeni pakkausvelvollisuuksiaan lukemalla koko aamun vessassa Aku Ankkaa, toinen mökötti masentuneena huoneessaan jo valmiiksi matkapahoinvoinnista kärsien, koska koko mökkireissu ei tietysti kiinnostanut v*tunkaan vertaa, kolmas yritti hiki hatussa auttaa pommin lailla tikittävää isäänsä auton pakkaamisessa ja neljäs ei edes herännyt ennen lähtöä. Koira räksytti pihalla hihnassa peläten kotiin jäämistä, kun taas äiti yritti muistaa ottaa kaiken tarpeellisen mukaan ja olla mahdollisimman näkymätön, jotta pakka pysyisi edes vähän pitempään kasassa. Joka kerta pommi lopulta räjähti, ilmoille kaikui veet ja peet ja koko juhannus manattiin alimpaan helvettiin. Silloin viimeinenkin tyyppi (eli mä) kaivautui vällyjen välistä valmiina hupaisaa mökkijuhannusta juhlimaan.

Tänä vuonna lähtö oli aika paljon helpompi. Pakkailimme rauhassa ja siivoilimme autoa, jonka jälkeen lähdimme hyvillä mielin ajelemaan kohti Kuusamoa. Mutta se saamarin juhannuskirous on edelleenkin totta. Ennen Pudasjärveä autosta alkoi kuulua kummallinen ääni, joka bussipysäkille pysähdyttyämme paljastui rikkoutuneeksi apuhihnaksi (tai mitä näitä nyt on). Sitten ne veet ja peet taas lenteli ja puhelinlangat lauloi, kun Matti soitteli kiivaita puheluita ympäri pitäjää. Mä yritin olla optimistinen ja lohdutin: ”No mut aattele jos täällä metässä ei ois kenttää, nii sit et ees pystys soittamaan kenellekkään”. Ehkä olisi pitänyt olla ihan vaan hiljaa.

Onneksi muutaman puhelun jälkeen selvisi, että äidin mies on Pudasjärvellä ja tietysti valmiina auttamaan pulaan joutuneita matkalaisia. Hetken päästä Matti ja Tapani pääsivät tuumasta toimeen, mutta apuhihnan asentaminen ilman minkäänlaisia työkaluja olikin hieman haastavampaa. Siinä ehdittiin jo manata nykyajan autot, koira, juhannus, sääsket ja joku nainen, joka puhui puhelimessa autolla ajaessaan. Puolentoista tunnin äherryksen jälkeen paikalle kurvasi pelastava enkeli eli sorkkarautamies, joka lausui taikasanat: ”Tarviitteko apua? Onkkai mulla tullu näitä autoja rassailtua..” Pudasjärveläismiehen sorkkaraudan avulla apuhihna oli kuin taikaiskusta paikallaan ja matka jatkui vihdoin 2,5 tunnin pysähdyksen jälkeen.

Tuon episodin aikana minä poimin kukkia, söin Kismetin ja join limua, katsoin muumeja ja mietin päivätorkkujen mahdollisuutta. Ehkä nyt ymmärrän hieman paremmin sen avuttomuuden tunteen, jota miehet kertovat synnytyksen aikana tunteneensa. Siinä mä katsoin, kun tyypit olivat kyynärpäitä myöten mustassa öljyssä, istuin etupenkillä mussuttamassa suklaata ja tunsin itseni aika avuttomaksi ja ne optimistiset heittoni hyvin turhiksi.

Lopulta pääsimme Kuusamoon, jossa odotti ihanat appivanhemmat ja valmis ruoka pöytään katettuna. Illalla oli sauna ja jalkapallopeli. Nyt Matti on kalalla ja mä syön edelleen suklaata, eikä oikeastaan edes haittaa vaikka ulkona on +2 astetta, koska täällä peiton alla on aika lämmin ja mun ei tarvitse tehdä just nyt yhtään mitään, paitsi hakea kohta jääkaapista lisää kokista.

Meidän perhe vs. juhannuskirous 1-0!

”Eikö oo ihana kimppu? Kato nyt, jotain hyvää siinäkin, että auto jää tienvarteen!”, huikkasin Matille. Vastausta ei jostakin syystä kuulunut..

Hupsista

0

Topi vinkuu pöydällä olevaa makaronilaatikkoa. Mä sanon monta kertaa, että se makaronilaatikko ei oo kyllä sulle. Sitten sanon vielä kerran kirosanan säestämänä. Samaan aikaan Aino istuu sohvalla ja yrittää pukea housuja.

Sohvalta kuuluu:

Vittu, vittu.. Vitun housut! VITTU.

Hupsista keikkaa.

No mutta, ei se ollut ainakaan se ensimmäinen sana.

 

Lepopäivä

0

Tänään nukuin pitkään, makoilin sängyssä ilman kiirettä mihinkään, söin aamiaiseksi suklaata ja äidin tekemää riisipuuroa. En katsonut yhtäkään lastenohjelmaa, vaan selasin rauhassa H&M:n alennuksia kokislasi kädessäni ja kuuntelin monta kertaa peräkkäin laulun, jolle itken kerta kerralla enemmän. Kukaan ei tarvinnut minua mihinkään, eikä kukaan pyytänyt minua tekemään yhtään mitään. Se tuntui aika hyvältä, huojentavalta ja oudolta.

Tänään myös pelasin sulkapalloa monta tuntia ja mietin, voisiko kolme ässää olla sittenkin sauna, seksi ja sulkapallo – siivoaminen on nimittäin aika tylsää. Katselin, kun perheeni apinat kiipeilivät pihan pihlajassa ja olin hieman kateellinen, kun en voinut itse liittyä seuraan ja kiikkua heidän kanssaan korkeuksiin. Tänään mä en tehnyt mitään tylsää tai ikävää, jos Iltalehden surullisten uutisten lukemista ei lasketa.

Aino oli oppinut mummolassa yökyläillessään kiikkumaan isojen tyyppien keinussa ja kieltämään topakasti mummoa laulamasta lastenohjelmien päälle. Kotiin lähtiessämme äiti pakkasi mukaani monta laatikollista ruokaa ja lupasi käydä heti aamulla katsomassa, löytyisikö kirpparilta meille verhot. Mummot ovat aika ihania: heidän avullaan äidit ja isit saavat edes joskus nukkua rauhassa niin pitkään kuin huvittaa, luistaa hyvällä omallatunnolla ruuanlaitosta ja hyppiä hölmönä sulkapallon perässä samalla kun terassi katetaan herkuilla pelitaukoa odottamaan. Oman äidin avulla muistaa myös sen, miksi äidit – minä itsekin – ja heidän arkiset rakkaudenosoituksensa ovat niin tärkeitä. Ne verhot, riisipuurot, laulut ja ulos katetut iltapäiväkahvit.

Tänään oli tosi hyvä päivä. Huomenna minuakin taas tarvitaan.

Kohtaaminen leikkipuistossa

0

Muutama viikko sitten neljävuotias pikkutyttö tuli juttelemaan minulle leikkipuistossa. Rupateltiin niitä näitä – mikä sun nimi on, minkä ikäinen sä oot, oot sä ton vauvan äiti, kato ku mä osaan kiikkuu tälleen seisaallaan. Sitten tyttö katsoi mahaani mietteliäästi ja kysyi:

Pikkutyttö: Miksi sun vatsa on noin iso?
Minä: Koska siellä kasvaa pieni vauva.
Pikkutyttö (selvästi hätääntyneenä): Mutta eihän se voi! Eihän siellä voi – tuo toinen vauva on vielä aivan liian pieni!

Sitten minä olin hiljaa ja katsoin Ainoa. Onko Aino muka liian pieni? Mutta Ainohan osaa jo laskea itse liukumäkeä, sanoa ”kiitus” ja pomppia tasajalkaa. Aino osaa syödä puurosta parhaat palat (eli voisilmän), laittaa itse Teletapit pyörimään ja pyytää ”että” silloin kun janottaa. Tyyppi osaa tyhjentää astianpesukonetta, auttaa pyykkien kanssa ja nukkua ihan itse koko yön ilman heräilyjä. Ei Aino enää mikään pikkuvauva ole.

Paitsi että nyt mieleeni on alkanut hiipiä pelottava ajatus siitä, että Aino todella on vielä liian pieni isosiskoksi. Meidän vauva. Voihan olla kaksi vauvaa: isompi, joka osaa pyytää leipää nälkäänsä ja pienempi, joka osaa ehkä katsoa silmiin ja sano ”ää”? Entä jos isompi vauva ei saanut nauttia tarpeeksi pitkään vauvana olemisesta? Eihän isosiskon tarvitse olla iso ja reipas tyttö, eikö yhtä hyvin voi olla aina meidän pieni vauva? 

Toivottavasti se sanonta lapsesta ja totuudesta ei pidä joka tilanteessa paikkaansa.