Ylöspäin

0

Viime viikko oli vähän raskas. Tai no ollaanpa rehellisiä: viime viikko oli aivan helvetin raskas. Kaikki oli hyvin. Matti oli ihana, Aino oli ihana, kelmi-vauva oli ihana. Minä taas olin ihan perseestä. Tai siltä minusta tuntui koko ajan, riittämättömältä. Jokin outo möykky oli juuttunut kurkkuun. Ahdisti, harmitti, itketti. Googletin synnytyksen jälkeisen masennuksen ja tein nopean diagnoosin – tässä sitä nyt tarvotaan masennuksen suossa, eikä missään ole mitään järkeä. Viikko päättyi siihen, kun huutoitkin äidilleni, etten enää kestä vittu yhtään mitään. Että en jaksa ketään, kaikista vähiten itseäni. Että väsyttää. Ja etten halua enää, että joku jatkuvasti roikkuu minussa, että minun täytyy olla koko ajan olemassa jotakin toista varten. Että jumalauta jättäkää mut jo rauhaan.

Äiti ymmärsi, kuten aina. Mattikin ymmärsi, vaikka minä en itsekään ymmärtänyt. Sanotaan, että vauvat itkevät ainoastaan, jos niillä on jokin hätänä. Mutta eivät äiditkään syyttä suotta itke. Minulla vain kesti hetki ymmärtää se syy, koska eihän mulla ole ollenkaan kurja elämä tai edes ärsyttävä mies. Armottoman pähkäilyn jälkeen luulen syyn olevan siinä, että olen taas hetkeksi kadottanut itseni. Olen kadottanut itseni jonnekin äitiyden alle, varmaankin heittänyt epähuomiossa roskiin samalla kun olen vienyt vaipoista täyteen pungerretun muovipussin sekajäte-laatikkoon. Olen jälleen unohtanut olla muutakin kuin äiti.

Tämä viikko on ollut parempi. Eteenpäin, ylöspäin, hitaasti ja varmasti. Koska nyt uskallan puhua ahdistuksestani jo ennen kuin se lamauttaa minut kokonaan, se tunne ei enää juurikaan vaivaa minua. Kun ei pakota itseään nauttimaan yhtään mistään, yhtäkkiä huomaakin taas nauttivansa. Olen käynyt kävelyllä, kuunnellut Samuli Putroa ja yrittänyt muistaa, että kyllä mä oon ihan hyvä tyyppi. Kävelyltä mieleen jäi myntholilta tuoksuvat mummot, jotka istuivat puiston penkillä ihan hiljaa vieretysten, sekä vastaantullut hymyilevä vanha herra lihavan mäyräkoiransa kanssa. Äiti neuloi minulle värikkäät villasukat, jotta en masentuisi. Matkalla Kuusamoon edellä ajavan auton taakse ilmestyi sateenkaari. Anoppilan omenapuusta sai kerättyä neljä ämpärillistä punaisia ja vihreitä omenoita.

Samuli Putro laulaa mulle just nyt: ”Kun olette hauraita, olette vahvoja, kallion kaltaisia. Luottakaa itsenne elämän kyytiin ja nauttikaa matkasta.” 

Älä Samuli huoli – mä luotan elämään aina. Vaikka on tämä välillä rankkaa. Ja toisessa hetkessä taas kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Nyt uskallan olla myös heikko. Kiitos siitä kuulu rakkaimmille, jotka antavat minun itkeä ja huutaa. Rakkaimmille, jotka rakastavat minua siitäkin huolimatta, että itse en aina muista.

Tässä sitä nyt vaan odotellaan, että se tuttu minä löytäisi sieltä kaatopaikalta takaisin kotiin.

PS. Antakaa anteeksi kirosanat. Ilman niitä en osaa ilmaista sitä, miltä minusta ihan oikeasti välillä tuntuu. Hitsi ja vitsi ei vaan aina riitä.

Ihana, ihana pikkutyttö

0

Katseltiin eilen yömyöhään Matin kanssa vanhoja valokuvia, joissa pääosassa oli pieni vauva nimeltään Aino. Nyt se meidän pikkuvauva on kaksivuotias. Päivittäin ihmettelen, miten ne pienen pienet jalat ovat kasvaneet jo noin suuriksi, mistä nuo kiharat yhtäkkiä muka ilmestyivät ja mistä se oikein repii nuo oudot läpät?

Tuntuu, että ihan vasta tuskailin sitä, etten varmasti ikinä opi kutsumaan itseäni äidiksi. Ihan vasta kuvittelin, että vauva-aika kestää ikuisuuden. Olin epävarma ja kyselin äidiltä kaikesta mahdollisesta: ”onko normaalia?” Silloin oli niin vaikeaa kuvitella, että siitä pienestä rääpäleestä kasvaa joskus puhuva ja ajatteleva ihminen, joka sanoo mielipiteensä silloinkin, kun sitä ei häneltä kysytä.

Kaksivuotiaan kanssa voi jo keskustella ja tehdä kompromisseja. Päiväunien jälkeen mennään uimaan, muumeja saa katsoa vasta sitten kun on syöty, hampaat täytyy pestä, koska muuten iskee hammaspeikko. Joskus hän uskoo, usein ei. Kaksivuotias päättää itse, pukeeko hän päälleen vaaleanpunaisen röyhelömekon vai äidin valitseman hupparin. Yleensä hän tietää varsin hyvin mitä haluaa, mutta suuttuu, jos joku viitsii kieltää häntä. Kaksivuotiaan on vaikeaa ymmärtää, miksi muka ei saisi piirtää enon kirjaan, miksi tapetteja ei saa repiä ja minkä ihmeen takia yöllä pitää nukkua? Hän tietää, että vauvaa täytyy silittää nätisti ja antaa pusu ihan varovasti, mutta hän tietää myös, että aikuiset saa helisemään lyömällä serkkupoikaa pari kertaa leikkiautolla kupoliin.

Kahden vuoden aikana minustakin on kasvanut äiti. Aino on kasvattanut minusta kärsivällisemmän, epäitsekkäämmän ja vastuullisemman ihmisen. Enää en voi olla ihan niin laiska kuin ennen. Ja kun ennen kiipeilin itse sillankaiteella, nykyään käsken huolestuneena ystävääni tulemaan nyt alas sieltä niinku olis jo! Välillä muistutan niin paljon omaa äitiäni, että melkein hävettää. Käytän samoja kuluneita fraaseja, valitan samoista asioista, kirjoitan kaiken ylös ja räpsin kuvia lapsistani mitä oudoimmissa tilanteissa.

Tämä kaksi vuotta on ollut elämäni parasta aikaa. Aika raskastakin välillä, mutta ihan mahtavaa silti. Omituista, hauskaa, uutta ja ihmeellistä. Ja minä olen niin ylpeä omasta kaksivuotiaastani. Siitä, että hän ei aina suostu kaikkeen, mitä hänelle ehdotetaan. Siitä, että hän hoitaa vauvaa hellästi ja varoen. Siitä, että hänellä on niin hulvattoman hauskat jutut.

Mä olen aika varma, että me olemme onnistuneet tämän kahden vuoden aikana tekemään ainakin jotakin oikein, sillä lastenhuoneessa kikattaa tälläkin hetkellä aika onnelliselta vaikuttava pikkutyttö.

Syntymäpäivät huvikummussa

0

Mun rakas täytti tänään kaksi vuotta. Minä päätin mennä eilen nukkumaan sen sijaan, että olisin laittanut kaiken valmiiksi tätä päivää varten. Aamulla kaikki oli mullin mallin, herkut leipomatta, Matti aamuäreänä ja Aino täysin tietämätön siitä, että hän on tänään päivänsankari. Minä panikoin ja hermoilin, että Ainon päivästä tulee totaalisen surkea, koska hänellä on laiska äiti ja nihkeästi heräävä isä.

Lopulta sain kaiken valmiiksi. Leivoin tonnikalapiirakan yhdellä kädellä samalla kun pidin rääkyvää vauvaa toisessa kainalossa. Kun ensimmäinen vieras ystäväni astui ovesta sisään, ojensin vauvan hänen syliinsä ja aloitin raivoisan siivoamisen samalla pötyä pöytään valmistaen. Imuroin kuin hullu, piilotin tavaroita kaappeihin, lappasin likaisia astioita tiskikoneeseen, pyyhin pölyjä sieltä ja täältä. Kun vieraat sitten saapuivat, olin juuri tullut suihkusta ja vetänyt kiireellä ensimmäiset kaapista käteeni osuvat vaatteet päälleni.

Synttärisankari otti lunkisti. Hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä kun kerroin, että kaikki pöydän antimet ovat hänen vapaassa käytössään. Lahjojen avaaminen sai odottaa, sillä tyyppi istui pöydässä mättämässä mahansa täyteen herkkuja. Illan meininki todisti, että sokerihumala todellakin on totta, vaikka joku tutkimus jossain muka muuta väittäisikin.

Eikä päivä ollut surkea. Se oli ihana ja hauska – aivan Ainon näköinen. Mutta äiti on nyt hieman väsynyt, joten valitsen jälleen nukkumisen ja kirjoitan myöhemmin siitä, mitä kaikkea olen tänään ajatellut. Niistä ajatuksista ehtii kertoa myöhemminkin.

Sanon vain: hitsi, miten ihana pikkutyttö tuolla viereisessä huoneessa juuri tälläkin hetkellä tuhisee sängyssään. Olen aika onnekas saadessani panikoida milloin mistäkin juuri hänen vuokseen.

Kiireinen kotiäiti..

Otappa tässä sitten rennosti

0

Minä en ole vielä koskaan juonut illalla viinilasillista tai yhtä siideriä rentoutuakseni rankasta päivästä. Eilen join. Siihen tarvittiin ilta yksin kahden lapsen kanssa, joista toinen oli menossa nukkumaan (helvetinmoisen väsytystaistelun saattelemana) ja toinen huusi kurkku suorana jonkin syyn vuoksi, jota en vieläkään tiedä. Ei mennyt ilta ihan putkeen. Kun Matti tuli kotiin, oli pienempi tyyppi juuri vihdoin ja viimein nukahtanut ja vanhempi tyyppikin jo melkein unten mailla, rauhallisena sängyssään.

Tyrkkäsin siideripullon Matin käteen ja sanoin: ”aukase!” Sitten lösähdin sohvalle, nostin jalat sohvapöydälle, join jääkylmän siiderin muutamalla huikalla ja totesin, että nyt mä tajuun, miksi vanhemmat tarvitsevat joskus iltaisin sen viinilasillisen.

Tänään heräsin aamupäivällä siihen, kun neuvolantäti soitteli, miksi en ole ilmaantunut paikalle sovittuun aikaan. Tänään Aino myös sotki puhtaat lakanat levittämällä rikkoutuneen aurinkopuuteriputelin sänkyyn. Tänään pitäisi vielä leipoa ja puunata kämppä edustuskuntoon, käydä mutka mummolassa ja kaupassa, pestä ne likaiset lakanat ja mennä ajoissa nukkumaan.

Onneksi jääkaapissa on vielä yksi siideri.

Elämä on vuoristorata

0

Juuri nyt tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten onnellinen olen. Siitä, kun vihdoin kolmen viikon jälkeen olemme kotona, eikä täällä ole enää sietämättömän kuuma. Siitä, kun lapset tuhisevat sängyissään, hiukseni valuvat märkinä puserolle saunan jälkeen ja edessäni on lasi kylmää kokista. Siitä, että rakas esikoiseni täyttää muutaman päivän päästä kaksi vuotta. Siitä, että parvekkeeltamme kuuluu iloista puheensorinaa ja Spotifysta J. Karjalaista. Tai siitä, että ensi viikonloppuna kokoonnumme juhlimaan rakkaan isoveljeni häitä.

Ihan koko ajan minusta ei tunnu tältä. Välillä iskee epätoivo ja väsymys. Välillä melkein unohdan kuka olen, mistä tulen ja minne olinkaan menossa. Kiukuttelen, itken ja raivostun pienestäkin asiasta. Heittäydyn lapselliseksi, taannun ehkä viisivuotiaaksi. Välillä mietin, että mä en just nyt yhtään jaksaisi olla äiti. Välillä haluaisin olla vastuussa vain itsestäni. Joskus tekisi mieli laittaa lapset hyllylle ja lähteä maailman ääriin, sukeltaa vaikka Tyyneenmereen ja nauraa aamuyön tunteina jollekin muulle kuin sille, että vauva kakkasi lakanalle. Sen jälkeen itkettää, koska olen niin itsekäs, että edes ajattelen moista.

Ymmärrän, että tunteenpurkaukset johtuvat hormoneista, valtavista elämänmuutoksista, väsymyksestä, kaikesta uudesta. On outoa ajatella ihan pokkana samaan aikaan: kunpa tämä ei koskaan loppuisi ja onneksi tämä ei kestä ikuisesti. Vanhemmuus on yksi suuri kärsivällisyysharjoitus. Toitotan itselleni, että nauti nyt näistä asioista, sinulla on aikaa nauttia muista asioista myöhemminkin. Toitotan sitä itselleni aina uudelleen ja uudelleen, ja silti meinaan toisinaan unohtaa sen.

Sitä Tyyntämerta odotellessani yritän ottaa kaiken irti tästä hetkestä. Siitä, että yöllä parvekkeen riippumatossa voi leikkiä olevansa ulkomailla ja aamulla saa herätä siihen, kun kaksivuotias hyppii tasajalkaa tyynyn vieressä. Siitä, kun vauva hymyilee minulle vahingossa. Siitä, että on jollekin maailman tärkein. Ja siitä, että koskaan ei tarvitse olla yksin.

Lisäksi tässä vuoristoradassa meinaa unohtaa kaiken muun paitsi sen, että on jonkun äiti. Enkä minä todella halua unohtaa, että olen myös tyttöystävä, sisko, tytär, ystävä. Elän elämässäni juuri nyt vaihetta, jossa minun pitäisi liimata peiliin itselleni muistutukseksi lappu, jossa lukee: ”MOI ANNA, muista olla sä!” Ja jos joskus meinaan unohtaa sen Tyynenmeren, niin pyydän: takokaa päähäni järkeä ja muistuttakaa, että on olemassa muutakin kuin vauvat, uhmaikäiset, duplot ja kirjat, joissa on hassuja loruja.

On olemassa myös valtameret, hiljaiset aamut, loppumaton oma aika ja kirjat, jotka luetaan rauhassa. Ne odottavat minua kiltisti siellä jossain, tulevaisuudessa.