Sunnuntaihetki

0

Helmi tuhisee kainalossa, hymyilee välillä unissaan. Aino nukkuu päiväuniaan viereisessä huoneessa, Topi-koira taas retkottaa jalkopäädyssä selällään, koivet kohti kattoa ja kuorsaa. Matti on heittämässä frisbeetä – lähetti juuri viestin, että on aika tuulista.

Aurinko paistaa verhojen välistä. Lepään untuvapeiton alla, juon kokista lempimukista, luen blogeja, kolumneja, uutisia. Kuuntelen musiikkia, mutta ihan hiljaisella vain, ettei kukaan herää.

Samaan aikaan olen ihan yksin ja kuitenkin yhdessä kaikkein rakkaimpieni kanssa. Mikä ihana, ohikiitävä onnen hetki.

Onnellinen oivallus

0

Saunottiin eilen Ainon kanssa ihan kahdestaan, tyttöjen kesken. Oli saunalimua, eukalyptustuoksua, laudeliinat ja hedelmiltä tuoksuvaa saippuaa. Keskusteltiin siitä, mitä kaikkea talvella voikaan tehdä ja siitä, että kummankin pitäisi käydä kampaajalla – on nimittäin unohtunut harjata hiukset, eikä päästä sojottava yksinäinen rasta ole kovinkaan kaunis näky.

Että siinä me sitten vain oltiin ihan muina naisina, niin kuin oltaisiin aina oltu. Äiti ja tytär. Tytär, jonka kanssa voikin yhtäkkiä saunoa, leipoa pannukakkua ja käydä ravintolassa syömässä. Tytär, joka shoppaillessa valitsee itse uuden neuletakkinsa värin ja pussilakanoidensa kuosin. Tytär, joka muistuttaa takapenkiltä, että kaupasta ei sitten osteta karkkia. Tytär, joka ihastelee uutta räsymattoa haltioissaan äitinsä kanssa yhteen ääneen.

Siinä saunoessa mä yhtäkkiä oivalsin, että juuri tätähän mä olen koko ajan odottanut. Sitä, että voidaan tehdä yhdessä oikeita asioita. Puuhailla ja pelata. Jutella ja vitsailla. Luoda yhteisiä muistoja ja perinteitä. Tehdä asioita niin kuin me aina tehdään ja miten meillä on tapana. 

Kunnes Aino keskeytti ajatukseni huudahtamalla: ”lissää löylyä!” Ihan selvästi mun tyttö.

Kun ei ole mitään tekemistä, tyttären kanssa voi ottaa vaikka hassuja yhteisselfieitä.

Ei ehkä sittenkään niin huono päivä

0

Alkuviikko on ollut aika kurja. Alakuloinen. Kolea. Väsynyt. Kaikin puolin surkea.

Aamulla piti kiiruhtaa kauppaan ostamaan aamiaista, sillä kaappi ammotti tyhjyyttään. Vadelmakeiton ja jogurttijuoman lisäksi päätin sijoittaa rahani uuteen suloiseen muistikirjaan. Tai oikeastaan kolmeen, sillä vihko-osasto yllätti positiivisesti ja minä en osannut taaskaan päättää vain yhtä, kun vaihtoehtoina oli niin monta kaunista kirjasta.

Päätin, että yhteen vihkoista kirjoitan vain hyviä asioita (kahteen muuhun ehkä vaikkapa reseptejä). Täytän kansien välin asioilla, joista iloitsen. Vaikka toisinaan on kurjuuksien kurjuus, niin jokaisessa päivässä on ainakin jotakin onnellista. En halua milloinkaan unohtaa, että elämä on enimmäkseen hyvää.

Ja niin vain harmaa vihkoseni sai ensimmäisen sivunsa täyteen jäsentelemätöntä tajunnanvirtaani. Siellä lukee näin:

”Matti toi kiinalaisesta päivälliseksi kanaa. Illalla Aino pärskytteli kylvyssä onnellisena (vedet minun päälle). Kylvyn jälkeen kokista ja takkatulen lämpö. Iltasatu, joka oli jo lapsena yksi parhaista.

Riidastakin huolimatta voi keskustella, nauraa yhdessä ja miettiä, että kaikki on ihan hyvin.

Peiton alla suklaata ja maitoa, sekä keskustelu siitä, miten tärkeää on, kun on juuret. Paikka, jossa on viettänyt lapsuutensa. Vanhemmat ja sisarukset, jotka muistuttavat, mistä tämä temperamentti ja hulluus onkaan periytynyt.

Tänään Aino sanoi: ”Aino rakastaa isiä, rakastaa äitiä, rakastaa kemmiä”. Minäkin rakastan Ainoa. Ja hänen pikkusiskoaan, ja sitä isiäkin.

Lapset nukkuu. Hiljaisuus. Puppa jii.”

Päivää ennen

0

Huomenna on tyttäreni ristiäiset. Tänään olen yrittänyt muistella, mitä kaikkea pitikään muistaa. Tein ostoslistaa kauppaan, mutta unohdin listan kotiin, joten keräilin ostoskärryyn paniikissa vähän sitä sun tätä. Sitten kävin toisessa kaupassa ostamassa unohtamani asiat, jonka jälkeen kävin vielä kolmannessa kaupassa ostamassa toisessa kaupassa unohtamani asiat.

Jostakin ihmeellisestä syystä sain pakkomielteen siitä, että juhlissa täytyy ehdottomasti tarjoilla vaahtokarkkeja. En löytänyt vaahtokarkkeja, mutta heräteostoksena ostin viisi kaljaa, kaksi pussia sipsiä ja kimpun oransseja kukkia. Lopulta Matti kävi hakemassa vaahtokarkit samasta kaupasta, jossa olin aikaisemmin ”kiertänyt jumalauta joka nurkan”.

Illalla tein hätäpäissäni juustokakkua ja pyörin keittiössä tekemässä asioita, joista en ollut ollenkaan varma. Stressasi niin paljon, että kiukuttelin Matille, koska hän kettuili minulle leikillään. Sen jälkeen Matti kiukutteli minulle, koska minä kiukuttelin hänelle. Unohdimme kuitenkin omat kiukuttelumme, kun naapurista alkoi kuulua mielenkiintoisia ääniä. Harmillisesti kiviseinän läpi on hieman huono kuuluvuus, mutta minun käsittääkseni nainen oli jostakin miehellensä hyvin vihainen. Matin mielestä tällä kertaa oli kyse ennemminkin perjantaibileistä.

Nyt syön rieskaa sängyssä ja odotan, että huomisen päivänsankari nukahtaa, jotta minäkin voin painua pehkuihin. Huomenna pitäisi ainakin muistaa herätä, ommella Matin kauluspaidan puuttuva nappi paikalleen ja päättää, mitä ihmettä vauvalle puetaan päälle.

Huomenna juhlitaan (ja etenkin syödään vaahtokarkkeja)! Huh huh, onneksi ei tarvitse järjestää ristiäisiä kuin kerran kahdessa vuodessa enää ikinä.