Kymmenen asiaa, jotka aion toteuttaa

0

Olen jo vähän aikaa ajatellut tekeväni bucket listin: listan asioista, jotka haluaisin palavasti tehdä elämäni aikana. Yhtenä iltana olin jo aikeissa alkaa rustaamaan asioita ylös, mutta sitten tuli jotakin, joka keskeytti ajatukseni ja rustaaminen unohtui. Sitten Trendi haastoi bloggaajat kertomaan unelmistaan ja minä sain uuden innostuksen tarttua toimeen.

Päähäni on iskostunut ajatus siitä, että unelmat ovat unelmia, eivätkä kaikki unelmat tietenkään voi toteutua. Tästä ajatuksesta johtuen ajattelen usein, etten voi sanoa varmasti, mitä asioita aion tehdä; ajattelen, että on olemassa vain asioita, joita haluaisin tehdä. Mutta nyt, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni, listaan kymmenen asiaa, jotka ihan oikeasti aion toteuttaa. Tai ainakin yritän toteuttaa ne ihan viimeiseen hengenvetoon asti.

Tässä siis kymmenen asiaa, jotka eilen saunanlauteilla makoillessani suunnittelin tekeväni:

1. Matkustan Aasiaan. Vaellan reppu selässä, yövyn bungaloweissa, otan valokuvia turkoosista merestä ja punaisista auringonlaskuista.

2. Ostan ikioman kodin. Tai siis ostan kodin pankkilainalla, jos en sitten voita lotossa. Sellaisen kodin, joka on lämmin ja ihana, maailman paras paikka olla.

3. Kirjoitan kirjan. Ja artikkelin lehteen – edes yhden!

4. Opettelen ratsastamaan hevosella. Olisin halunnut käydä ratsastustunneilla jo pienenä, mutta aina jokin – raha tai aika – tuli muka esteeksi.

5. Suoritan sukelluskurssin. Unelmissani sukeltelen kirkkaassa ja lämpimässä meressä pienten, värikkäiden kalojen seassa.

6. Opettelen ompelemaan vaatteita itse. Esimerkiksi kukkahameen!

7. Maistan sushia. En ole vieläkään maistanut! (Mä olen aina myöhässä näiden trendiruokien kanssa: avokadopastaakin kokkailtiin ensimmäistä kertaa ehkä kuukausi sitten.)

8. Yritän oppia nauttimaan juoksemisesta. Juoksuharrastus on lopahtanut aina heti alkuun, mutta jonakin päivänä aloitan sen, enkä enää lopeta. Toivottavasti pian.

9. Kävelen Karhunkierroksen.

10. Astun ulos mukavuusalueeltani. Sanon useammin ”kyllä”, kun joku ehdottaa jotakin, mikä pelottaa minua. Opettelen haastamaan itseäni niin, ettei elämäni ikinä muuttuisi yksitoikkoiseksi ja tasaiseksi puuroksi. Ehkä vielä joskus uskallan empimättä hypätä tuntemattomaan ja luottaa, että joku ottaa kiinni. Mutta en tänään, en vielä tänään.

Vaisto, joka ei hiljene

0

Katseltiin eräs ilta Matin kanssa televisiosta Villit nettivideot -ohjelmaa, jossa aiheena oli lapsukaiset. Ajattelin, että taatusti naurattaa: lasten hölmöilyt on aina hyvää viihdettä.

Paitsi että heti ensimmäisen videon aikana kuvioihin astui persoona nimeltään äiti. Videossa oli pieni, söpö ja väsynyt laskettelija. Itse asiassa niin väsynyt, että hän meinasi nukahtaa suksien päällä seisoessaan. Tässä vaiheessa vielä nauratti: voi pieni raukka, hänellä on ollut varmaan pitkä päivä. Sitten pieni laskettelija nukahti ja mätkähti maahan. Mä kuulin itseni sanovan:

”Hei, kiva! Tyyppi vaan kuvaa ja antaa lapsen kaatua! Tuossa olisi pitänyt olla joku ottamassa vastaan. Tosi kiva hei herätä tohon. Raukka!”

Matti yritti sanoa, että ei se nyt niin paha ollut. Että saatettais me itsekin tehdä noin. Johon mä tuhahdin, että no en todellakaan, siis en kyllä kuvais jos joku ei varmistaisi takana, ettei lapsi kaadu maahan. Sitten Matti yritti, että jos siinä oli pehmeää lunta. Johon mä tuhahdin, että no ei kyllä näyttänyt pehmeältä lumelta.

Ensimmäisen videon jälkeen oli pari hauskaa videota, jotka naurattivat, koska niissä oli hassuja pieniä ihmisiä. Isoimmat naurut sai pätkä, jossa vastasyntynyt näytti keskisormea tuoreelle isälleen. Sitten tuli video, jossa isä ikään kuin lennätti vauvaa pitämällä kiinni hänen potkupuvustaan selän puolelta. Siitä seurasi keskustelu:

A: ”Siis miten toi nyt tolleen voi pitää, toi lapsihan kuristuu?”
M: ”No siis ei se kuristu ku se paino jakautuu.”
A: ”No mut se voi tippuu tosta!”
M: ”Eikä se mitään tipu.”
A: ”Hei mitä toi nyt antaa tolle vauvalle tosta lattialta?”
M: ”Karkkia.”
A: ”Siis karkkia noin pienelle?!”

Mun kanssa oli varmasti rentouttavaa ja hauskaa katsella videoita – aika nopeasti mä sitten tajusinkin olevani kalkkis ja painuin pehkuihin. Viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli: ”Ai samperi. Tähänkö on nyt tultu?” 

Kun vanhemmat saavat vapaaillan

0

Perjantaina kesken tavallisen aamuhulinan äidiltä tuli viesti, joka sai minut hyvin iloiseksi. Siinä luki: ”Haluatteko mennä huomenna vaikka elokuviin Matin kanssa? Voidaan katsoa tyttöjä.”  Todellakin halutaan. Mutta ehkä voitaisiin mennä elokuvateatterin sijasta syömään, sillä röhnötämme sohvalla telkkaria katsellen ihan tarpeeksi arkenakin. Olisi nimittäin kiva keskustella aikuisten jutuista pitkästä aikaa ihan rauhassa. Ehkä pitää kädestä. Juoda vaikka lonkero tai sitten kaksi. Miettiä, että kukaan täällä ei varmaan uskoisi, että meillä on jo kaksi lasta. Syödä hyvää ruokaa niin paljon, että tulee vähän paha olo. Joo – mennään kahdestaan syömään!

Sitten tuli lauantai ja treffipäivä. Pyörin peilin edessä kokeillen varmaankin kuutta erilaista paitaa, eikä mikään niistä sopinut. Matti nurisi sohvalla, että hänellä on jo ihan kamala nälkä. Pähkäilimme, menisimmekö bussilla vai ehkä sittenkin autolla, paitsi että sitten minä en voi ottaa edes sitä yhtä. Lopulta suostuin kuskin pestiin ja niin lähdimme köröttelemään kohti unelmien treffi-iltaa. Koko kaupunki oli täynnä loskaa: sukat ja kengät kastuivat heti parkkipaikalla. Mä pompin lätäköissä kuin pelästynyt jänis ja kiroilin, Matti tuli perässä ja mutisi: ”voi helvetin helvetti, ei tästä tuu mitään – haetaan heseltä ja mennään kotiin syömään”. Ravintola oli täpötäysi ja tarjoilija sanoi, että keittiössä on aika paljon ruuhkaa, joten sanaakaan sanomatta Matti lähti harppomaan kohti ulko-ovea. Hetken tiuskimme toisillemme ja mietimme, mihin muualle voisimme mennä, kunnes väsyttyäni kinasteluun lähdin tukka putkella ja raivon vallassa pomppimaan takaisin autolle.

Sitten menimme kotiin. Matti yritti sovitella, minä itkeä tihrustin. Tämmöistä tämä on aina, ei pitäisi ikinä järjestää mitään kivaa. Matti ehdotti intialaista ruokaa, mutta minulle ei käynyt, koska ei mulla ole enää yhtään fiilistä. Lopulta laskin huokaisten marttyyrin viitan harteiltani ja ehdotin ravintolaa, josta ehkä mahdollisesti voisi saada jotakin hyvää kasvisruokaa. Nopea sovinto, halaus ja unohdetaan koko häslinki, ei siinä ollut taaskaan mitään järkeä. Nauratti. Vaihdoimme märät sukat kuiviin ja lähdimme uudella innolla kohti keskustaa.

Ilta oli ihana ja onnistunut. Juttelimme uutisista, muutosvastarinnasta, tulevaisuudesta ja toisistamme, mainitsimme lapset vasta jälkiruoan aikaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli enemmän kuin riittävästi. Söin elämäni parasta suklaakakkua ja hihittelin koko illan niin kuin olisin juonut muutakin kuin kokista.

Kyllä kannatti lähteä, vaikka sää oli kehno, kengät kastuivat ja mä tirautin pari kyyneltä. Tuollaiset asiat nyt vaan ovat perhe-elämässä enemmän sääntö kuin poikkeus – niin siis vaikka lapset sattuisivatkin olemaan mummolassa. Jos keskittyy ainoastaan olennaiseen, niin ilta oli täyden viiden tähden arvoinen. Juuri niin sekava, kuin meiltä voi odottaakin.

Kukaan ei varmaan uskois, että mulla on kaks lasta! Eiku ainiin, mulla on nää silmäpussit.

Neuvolapelko

0

Nykyään minua jostakin syystä jännittää mennä neuvolaan. Odotushuoneessa istuessa naputan hermostuneesti jalkaa lattiaan. Huoneeseen astellessa hymyilen, katson silmiin, kuuntelen ja nyökyttelen – sanon asioita, joita terveydenhoitaja haluaa kuulla, ettemme vain joutuisi silmätikuksi ja suurennuslasin alle. Kyllä Aino osaa rakentaa palikoilla ja näyttää, missä on muumipeikko – hän ei vain jostakin syystä juuri nyt halua. Ihan oikeasti Helmi seuraa jo katseellaan liikkuvaa esinettä, enkä tiedä, miksi paino on noussut niin paljon. Kyllä kyllä, aloitellaan perunalla, ehkä se sormiruoan antaminen olikin ihan höpöhöpö-juttuja. 

Terveydenhoitajat ovat olleet pääosin kivoja, mutta jotenkin vain tuntuu, että aina jostakin asiasta löytyy jotakin naputettavaa. Ahdistaa ne käyrät, suositukset ja kyselyt. Ensin painoa on tullut liian vähän, sitten liian paljon. Huolehditaan siitä, tuleeko maitoa tarpeeksi, mutta yhtäkkiä huolestutaankin siitä, että vauva syö liikaa. Minä en ymmärrä mitään mistään vertailukäyristä, mutta yleensä aina jokin on pielessä – kasvu on ehkä seitsemäntoista prosenttia yläkäyrällä tai sitten kahdeksan prosenttia alakäyrällä. Minun päässäni kasvukäyrät ovat muuttuneet ennemminkin stressikäyriksi.

Huomaan asettavani sanani siten, kuin pyytäisin terveydenhoitajalta lupaa asioihin – ihan kuin lapseni olisivat jonkun muun ja minä olisin vain heidän hoitajansa, jonka täytyy tasaisin väliajoin todistaa, että lapset ovat ihan hyvissä käsissä. Annetaan lippusia ja lappusia, jotka vannotetaan lukemaan tarkasti. Suosituksetkin ovat kuulemma muuttuneet kahdessa vuodessa, joten on syytä päivittää tietonsa. Unohdetaan, että sinun mielestäsi paras tapa toimia ei ehkä olekaan sitä minun mielestäni. Jaksamisesta ja masennuksesta puhuttaessa muistutetaan, että äidin pitääkin sietää väsymystä.

Tai niin minä asiat käsitän. Eilisen neuvolakäynnin jälkeen tutkin peloissani Helmin neuvolakorttia – sinne oli ilmestynyt teksti: ”Terhakka neiti! Katseella seuraa, hymyilee, jokeltaa. Nyrkkinsä löytänyt, tarttuu. Komeasti kasvaa.” Yritin löytää kaksoismerkityksiä, kunnes tajusin, että ehkä hieman ylireagoin. Ehkä terveydenhoitaja ei tarkoittanutkaan puheillaan mitään pahaa, minä vain epävarmana otin hänen sanansa niin. Tietysti suosituksista ja keskikäyristä täytyy puhua, vaikka loppujen lopuksi kaikki lapset ovatkin yksilöitä. Tietysti neuvolassa mitataan, punnitaan ja neuvotaan – sitähän neuvola juuri on.

Minua hieman hävettää, että olen ottanut neuvolassa asiat liian henkilökohtaisesti. Ensi kerralla en aio enää turhaan todistella mitään, vaan luotan siihen, että olen ihan hyvä äiti, vaikka vauva söisikin runsaasti ja joskus väsymys meinaa saada minusta otteen. Eivätkä luotettavimpien tietopankkieni – äidin ja anopin – suositukset varmasti vanhene kahdessa vuodessa. Sitä paitsi ”tee niin kuin sydän sanoo” -kasvatusperiaatteeni on ollut varsin toimiva jo viimeiset kaksi vuotta. Eiköhän neuvolantätikin huomaa, että meillä menee ihan hyvin just näin.

Känkkäränkkäpäivä

0

Tulinpahan vain ilmoittamaan, että Mikko Alatalo jakaa ympäriinsä täysin väärää tietoa. Tiedättehän sen kamalan ränkytysbiisin, jossa lauletaan rusinoita syövästä noidasta. Jos ei jostakin syystä muistu mieleen, niin tässä pieni ote:

Olipa kerran pieni paha noita, känkkäränkkä nimeltään 
Se huvittelee syömällä rusinoita ja iskemällä kepillään 
Se on niin pieni, että aikuiset ei pysty sitä näkemään 
Mutta lasten luokse se mielellään tulee kyläilemään 

Ai siis miten niin ”on niin pieni että aikuiset ei pysty sitä näkemään”? Kyllä muuten pystyy. Hyvinkin pystyy, joskus jopa huomattavasti selkeämmin kuin yksikään lapsi. Jostakin se rusinoita mussuttava pirulainen aina hyppää olalle sanelemaan, mitä kannattaa huutaa sanoa, kun joku asia ottaa ihan kunnolla päähän. Tämä känkkäränkkä, jonka mä olen viime aikoina tavannut yllättävän usein, on kyllä aika pahansisuinen ja sitkeä tyyppi – ei meinaa lähteä kulumallakaan. Viimeksi tänään olen treffaillut häntä ja voisin sanoa, että vähän paha maku jäi taas hänen tapaamisestaan. Hän saa minut aina miettimään vasta jälkikäteen, onko ne itkupotkuraivarit nyt kuitenkaan kovin järkevän aikuisen hommia?

Miksi kukaan ei koskaan ota äitiä syliin, silitä hiuksia ja sano: ”Voi sinua raukkaa. Sä oot kyllä ihan hirveän väsynyt – ihan ymmärrettävää, että suututtaa. Nyt kun laitat nukkumaan, niin huomenna on jo paljon parempi päivä”? Tänään mä olisin kaivannut juuri sitä.