Eilinen

0

Tulimme tyhjillään olevaan mummolaan. Kello oli hieman yli yksi, ja eduskunnassa käsiteltiin jotakin asiaa, josta minä en tajunnut mitään. Helmi nukkui turvakaukalossaan täydessä ulkovaatetuksessa – ajattelin, että riisun hänet heti, kun äänestys on käyty. Aino leikki posliinikupeilla ja lauleskeli. Käteni olivat kylmät ja nihkeät.

Sitten tuli äänestys. Kaikki meni nopeasti ja yhtäkkiä taulussa näkyi luvut 92 ja 105. Mahassa muljahti. Repesin itkuun. Aino tuli näyttämään kieltään – hän oli varastanut mummon sokerikupista sokeripalan.

Kädet täristen laitoin viestin äidilleni ja veljelleni. Aino ihmetteli tunteenpurkaustani ja minä mietin onnellisena, että niin hän varmaan ihmettelee viidentoista vuoden päästäkin. Miettii, että olitpa äiti kahjo – mitä ihmeellistä siinä on: sehän on ihan itsestäänselvää, että kun rakastaa toista, saa mennä naimisiin.

Minun lapseni saavat elää nuoruutensa maassa, jossa oikeaa rakkautta ei määritellä kumppanin sukupuolen mukaan. Mä olen niin onnellinen.

(Tais täristä kädet vielä tässäkin..)

Mää tahon

0

Minun ensimmäinen muistikuvani avioliitosta ja häistä on ehkä vuodelta 1996, jolloin leikimme kymmenen vuotta vanhemman isoveljeni kanssa Barbien ja Kenin häitä. Häihin oli kutsuttu kymmeniä vieraita aina pehmonalleista Lego-ukkoihin. Kaikilla oli hienot vaatteet ja kampaukset, joku jurputti kirkonpenkissä kateellisena ja toinen tärisi jännityksestä. Ken odotti komeana alttarilla, kun Barbie käveli kirkonkäytävää pitkin häikäisevän kauniina kimaltavassa mekossaan. Pappi puhui pitkään ja hartaasti. Lopulta tuli hetki, jolloin pappi kysyi: ”Tahdotteko ottaa toisenne aviopuolisoiksi ja rakastaa toisianne myötä- ja vastoinkäymisissä?” Ken katsoi hymyillen Barbieta ja sanoi: ”Tahdon”. Barbie katsoi Keniä ja kuiskasi: ”En tahdo”. Sen jälkeen Barbie juoksi valkoinen mekko hulmuten ulos, nallekarhujen ja muovisten sotilasukkojen jäädessä katsomaan tragediaa suu ammollaan.

Minulla on kolme isoveljeä – olen viettänyt heistä kahden häitä ja todistanut, kun he ovat lausuneet rakkaimmilleen ”Tahdon”. Haluan viettää vielä ainakin kahdet häät: minun ja minun rakkaimpani, sekä vanhimman veljeni ja hänen tulevan rakkaimpansa. Jostakin käsittämättömästä syystä tällä hetkellä meistä kahdesta vain minulla on oikeus avioliittoon rakastamani ihmisen kanssa. Se ei ole tasa-arvoista, oikeudenmukaista, eikä millään tavalla järjellä selitettävää.  

Huomenna eduskunta päättää asiasta, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Hermostuttaa. Älkää vaan tyrikö tätä nyt.

Minä tahdon päästä jännittämään, miten isoveljeni vastaa ratkaisevaan kysymykseen omissa häissään. 

Marraskuun ei niin pimeä hetki

0

Aika tasan vuosi sitten ajelin yksin autolla keskustasta kotiin – olin käynyt hakemassa kiinalaisesta kanaa, koska suunnilleen kaikki muu ruoka sai aikaan yökkäysrefleksin. Oli märkää ja pimeää, osa katuvaloista oli sammunut. Yhtäkkiä radiosta alkoi kuulua biisi.

”Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa/
Hullu sä et ole, mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan/
Hiljaa nyt mennään, mut henkiin sä jäät/
Hullu sä et ole, mut juuri nyt on vaikeaa”

Normaalisti kyseinen biisi ärsyttäisi minua suunnattomasti. Tuolla kerralla puhkesin kuitenkin lohduttomaan itkuun. Sanat kuvasivat minun olotilaani täydellisesti: minusta tuntui, että makaan pohjalla, josta on hemmetin vaikea kömpiä ylös. Olin viettänyt jo monta viikkoa pää vessanpöntössä – Aino leikki kylpyhuoneessa vieressäni ja varmasti ihmetteli, miksi äiti ei enää luekaan hänelle kirjaa tai hymyile, kun hän tanssii. Tiesin, että luvassa on vielä helvetillisen pitkä raskausaika ja sen jälkeen vauvavuosi, joka oli ensimmäisellä kerrallakin ollut yhtä kaaosta ja vuoristorataa. Olin tulla hulluksi. Ajattelin, että en vain jaksa. Itkin koko matkan kotiin ja nyyhkytin vielä mennessäni nukkumaan. Ainoa lohdutukseni oli se, että ei tämä voi ikuisuutta kestää.

Tänään ajelin autolla yksin – olin menossa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan treenaamaan. Oli märkää ja pimeää, katuvalojen loiste heijastui märästä tiestä. Sitten radiosta tuli biisi.

”Joskus tuntuu, että ajan pyörteet kiskoo meidät mukanaan/
Avaa sylisi mulle, niin maailma saa ohi virrata/
Sun aika kukkaan on puhjeta, kohti taivasta kurkottaa/
Juuret viimein kylmän kiven korjaa, jos ymmärtää odottaa/
Anna tuulen puhdistaa, nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin/
Kevätmyrskyn kastella, mekko liimata kiinni vartaloos/
Niin olet kaunis/
Kaunis/
Ja maailma on sun”

Ja taas mä pillahdin itkuun. Tällä kertaa en tosin lohduttomaan, epätoivoiseen räkäitkuun, vaan enemmänkin sellaiseen helpottuneeseen nyyhkytykseen. Mielessäni välähti tuo vuoden takainen epätoivon hetki ja yhtäkkiä tajusin, että voiton puolellahan tässä ollaan. Kamala ja väsyttävä raskausaika on ohi; synnytyskin on enää muisto vain. Vauvavuoden ensimmäisten kuukausien pyristely on kestetty ja elämässäni alkaa olla taas ihan ihmismäinen rytmi. Eikä tulevaisuuskaan näytä enää pelkältä järjettömältä kaaokselta, vaan uusilta mahdollisuuksilta, seikkailuilta, pieniltä askeleilta ja kuplivalta naurulta. 

Ja siinä nyyhkytyksen lomassa mietin, että mä kestin. Ehkä juuri siksi, koska mun vieressä on ollut joku lohduttamassa. Ja aika hemmetin hiljaakin on tämä matka kuljettu. Eikä se sitä ikuisuutta sitten kestänytkään. 

Viime aikoina

0

Mun äiti sanoi tänään, etten mä ole kirjoittanut blogiin aika pitkään aikaan, joten päätinpä nyt sitten kirjoittaa. Olen kyllä aikonut, mutta jotenkin en vain ole saanut aikaiseksi – illalla on ollut parempaakin tekemistä (lue: nukkuminen) ja päivällä en enää ehdi, koska Aino ei halua nukkua päiväunia. Ja sitä paitsi nyt on marraskuu. 

Viime viikolla pakkasimme Matin kanssa kimpsut ja kampsut ja pakkauduimme täpötäyteen lentokoneeseen, joka vei meidät viikonlopuksi Helsinkiin. Viikonlopun aikana kävin kaksi kertaa vaahtokylvyssä, söin tortilloja, haahuilin kaupungilla Matin kanssa käsi kädessä ja nauroin hölmöille jutuille ihanien ihmisten kanssa. Kun olin tarpeeksi kaukana kodin pyykkivuorista, tajusin, mitä kaikkea haluaisin arjessani muuttaa. Joku suurempi voima ehkä otti ”en halua kökkiä aina vain kotona” -toiveeni liian kirjaimellisesti, sillä seuraavat pari päivää istuinkin sitten jossain ihan muualla kuin kotisohvalla.

Vaahtokylpyjen ja sukuloimisen lisäksi vietin pikkujouluja huisin hauskojen bloggaajien kanssa. Se oli jotenkin hämmentävä kokemus – samaan aikaan en tuntenut ketään, mutta sitten kuitenkin tunsin aika hyvinkin. Mua jännitti aivan hirveästi. Pelkäsin, että annan itsestäni ihan idiootin kuvan tai sitten en uskalla puhua kenellekään mitään ja luikin pakoon heti alkuun. Mutta se meni hyvin. Ihan hyvin introvertiltä, joka viettää tätä nykyä suurimman osan ajastaan kaksivuotiaan puhumaan opettelevan ja neljäkuukautisen örisemällä itseään ilmaisevan tyypin kanssa.

Tällä viikolla tein lumienkelin, poltin joulutortut, ihastelin Oulun valofestivaaleja, maalasin Ainon kanssa sormiväreillä ja kirjoitin vihkoon koristekirjaimilla hyvin kunnianhimoisen treeniohjelman. Lähinnä siis olen yrittänyt pyristellä irti marraskuun ankeudesta. Enää viikko ja saan avata ensimmäisen luukun joulukalenterista. Enää kuukausi ja saan avata ainakin yhden joululahjan. 

Nyt menen nukkumaan. Se on niin kivaa, varsinkin marraskuussa.

<3

Odotan, odotan, odotan

0

Ainon syntymästä asti mä olen haaveillut ajasta, jolloin saisi vain olla. Istua hiljaa tekemättä mitään; kuunnella hiljaisuutta ja olla ehkä vähän tylsistynytkin. Olenhan minä saanut omaa aikaa, mutta ei sitä ole voinut tuhlata turhaan istuskeluun ja mietiskelyyn, ei – silloin on pitänyt nähdä kavereita, katsoa elokuvia, nukkua tai juoda siideriä.

Viimeiset kaksi päivää mä olen sitten istunut ja odottanut. Päivystyksessä nimittäin. Olen lukenut blogeja ja uutisia, katsonut A-studiota, kuunnellut jonkun mummon sappikivistä ja jonkun papan selkävaivoista. Olen keksinyt ihmisille elämäntarinoita ja suunnitellut vieressäni istuvan miehen kanssa, että päivystykseen voisi perustaa pitserian.

Matti on lähettänyt minulle tilannekuvia ja hyvän yön toivotus -videoita. Kotona piipahtaessa Aino sanoi minulle: ”Äiti tuli lääkäristä. Äiti menee taas lääkäriin uudelleen.” 

Päässäni soi taukoamatta: ”Täällä ikuisesti odotan, odotan, odotan, odotan, et tapahtuis jotain.” 

Ärsyttää. Turhauttaa. Tekisi mieli kiroilla ja hoputtaa. Hemmetin julkinen terveydenhuolto. Saakelin silmä, kun menit sairastumaan.

Mä voisin mennä jo kotiin. Mulla on ollut jo ihan tarpeeksi kauan ihan tarpeeksi tylsää.