Sitä talvi on

0

Mä olin jo unohtanut sen tunteen. Sen, kun heittäytyy selälleen ja vastassa on suloisen pehmeä lumihanki. Taivas on musta. Lumihiutaleet tanssivat taivaalla hiljalleen – ne ovat kaikki erilaisia ja niitä voi pyydystää suuhunsa kielen kärjellä. Jos laittaa silmät kiinni, voi tuntea, kuinka suuret lumihiutaleet kutittelevat poskia. Joku nauraa. 

Lumi narskuu jalkojen alla. Pulkan pohjasta kuuluu tuttu ääni, kun kenkä kopsahtaa muoviin. Mäkeä laskiessa tekee mieli mennä vielä kovempaa, mutta silti jarrutan. Vähän vain, ettei vauhti karkaa.

Posket loistavat liian punaisina. Hiukset ovat takkuiset ja kosteat. On jo nälkä, mutta vielä ei malta lähteä. Kellonajasta ei ole tietoakaan.

Koppuraiset lapaset täytyy laittaa patterin päälle, että ne ehtivät kuivua huomiseen. Eteisessä saa pomppia sulaneiden lumilätäköiden yli, etteivät villasukkien pohjat kastu.

Väsyttää. Sillä tavalla, miten vain raikkaan pakkasilman jälkeen väsyttää. Tekisi mieli lämmintä kaakaota. Sellaista, jossa olisi enemmän kaakaojauhetta ja vähemmän maitoa. Ja kermavaahtoakin siinä olisi.

Sen tunteen mä olin jo unohtanut. Lapsuuteni talven. Voi, miten paljon mä sitä tietämättäni kaipasinkaan. 

Prinsessajuttuja

0

Luulin joskus voivani itse vaikuttaa siihen, tuleeko tyttärestäni prinsessa. Ajattelin, että jos en osta vaaleanpunaisia röyhelömekkoja tai muitakaan prinsessahömpötyksiä, hänestä ei varmaankaan muodostu pikkuista prinsessaa, joka ei voi missään nimessä leikkiä esimerkiksi mopoilla tai junaradalla.

Mutta miksi pikkutyttö ei muka saisi olla prinsessa? Perustelin kantani sillä, että prinsessaksi kutsumalla ja prinsessamekkoja ostamalla tungen Ainon ehkä muottiin, jossa hänen täytyy olla jonkinlainen vain, koska hän on tyttö. Vältin tarkoituksellisesti kutsumasta häntä prinsessaksi, koska halusin, että hän saa olla ihan mitä tahansa itse haluaa, sukupuolesta riippumatta. 

Pyh ja pah. 

Aino siis halusi olla prinsessa. Eilen saimme äitini kanssa tietää uusia asioita yhden pienen prinsessan sielunmaisemasta. 

Aino kertoi, että prinsessat syövät riisipuuroa ja joskus tiukan paikan tullen myös takassa paistettua makkaraa. Prinsessojen lempiväri on pinkki. Meidän perheessä vaikuttava prinsessa lauleskelee mielellään Tuu, tuu tupakkarullaa ja tanssii villisti minkä tahansa biisin soidessa taustamusiikkina. Tuo prinsessa omistaa punaisen mopon ja pinkin prinsessapuhelimen. Hänestä tulee isona taitava perhokalastaja, joka kalastaa haukia tiara päässään. Hovinarrinaan hän pitää mäyräkoiraa, jonka nimi on Topi.

Aino kertoi lisäksi varmuudella, että hän on aikuisena yhtä pitkä kuin isi, mutta Helmistä taas tulee yhtä lyhyt kuin äidistä.

”Onks mummo kuningatar?”
”On!”
”Onko äitikin prinsessa?”
”Ei.”
”Ai, no mikäs äiti sitten on?”
”Appelsiini!”
”Öö okei.. Entäs Helmi?”
”Hemmi on Aipen rakas. Aipen rakas rimpsessa!”

Ehkä mä en vaan oikeasti halunnut, että tyttärestäni tulisi prinsessa, koska olen itse appelsiini. Siltä musta on kieltämättä itsestäkin tuntunut noita prinsessojen versoja kohdussa kasvatellessani.

Ja arvatkaapa, minkälainen on tuon ihanan prinsessan hyvän yön toivotus? 

Hyvää yötä, kultasein!

Elämäni joulut

0

(Jutuissa sivuosissa olevat tyypit Antti, Jussi ja Mikko ovat isoveljiäni.)

Vuosi 1995:

Sain lahjaksi Baby Born -nuken. Nukessa ehdottomasti hienointa oli se, että sitä sai syöttää ja juottaa ihan oikeasti. Syöttämisen jälkeen nukke pissasi ja kakkasi. Innostuin syöttämisestä niin paljon, että nukelle tuli pahanlaatuinen ummetus. Muistan äidin kiroilleen, miksi piti antaa minulle ne saakelin nukenruoka-jauheet – joka paikka oli täynnä Baby Bornin paskaa. Sen koommin en niitä jauheruokia ole nähnyt.

Vuosi 1997:

Jussi sai joululahjaksi Eppu Normaalin ja Leevi and the Leavingsin cd-levyt. Osasin melkein kaikkien biisien sanat ulkoa: ”Mitä kuuluu, Marja-Leena, aim sörey, että sinulle soitan mä vieläkin. – – Vieläkös sun ihanteena on viina ja söördö horisen?”  Pelailtiin koko joulunaika Arvaa kuka? -peliä, jossa vakiokysymykseni oli: ”Onks sillä arpee?” Söin mahani kipeäksi Budapest-konvehdeista, vaikka en edes pitänyt niistä. Sain valvoa myöhään yöhön katsellen, kun iskä opetti Mikkoa pelaamaan shakkia. Tältä vuodelta perhealbumiimme on päätynyt kuva, jossa odotamme joulupukkia – 13-vuotias Jussi ehdotti, että valokuvan taakse kirjoitetaan: ”Perintöä odotellessa”

Vuosi 1999:

Joulu mökillä. Joulupukki oli kuuleman mukaan juuttunut avantoon, joten lahjat jakoi Jussi, jonka innoittajana toimi South Parkin Mr. Hankey, the Christmas Poo. Viimeisestä lahjapaketistani paljastui Erikssonin kännykkä – voi sitä riemua, kun tajusin, että kyseessä onkin ihka oikea kännykkä, eikä mikään lelu. Sillä ei tosin voinut lähettää tekstiviestejä, mutta siitä sai vaihdettua etukuoren värin vaikkapa mielialojen mukaan. Jouluna mieleni oli tietysti punainen. Soitin ystävilleni uudella puhelimellani ja sanoin leuhkana: ”Arvaappa mistä mää soitan? Mun omasta puhelimesta.”

Vuosi 2001:

Aamuyöllä heräsin järkyttävään räsähdykseen, jonka jälkeen kuului iskän armotonta kiroamista. Ensimmäisenä ajattelin huolestuneena, että kuusi on kaatunut tai kinkku pudonnut lattialle. Koko perhe ihmetteli tapahtunutta eteisessä yhden kiroillessa vieläkin: vessanpönttö oli haljennut, kun iskä oli istahtanut siihen hieman huolimattomasti. Jouluaatto alkoi siis leppoisasti pienellä matkalla vessanpönttöostoksille. Joku (lue: äiti) keksi asiasta ainakin yhden hyvän puolen: onneksi pönttö ei hajonnut joulupäivänä, koska silloin kaupat eivät olisi olleet auki. Ja olihan se vanha pönttö jo vähän kulunutkin.. Vanha vessanpönttö seisoi takapihallamme vielä pari vuotta tapahtuneen jälkeenkin.

2005:

Ensimmäinen kerta, kun joulu ei enää tuntunutkaan niin huikaisevan hienolta jutulta. Joulufiilistely oli vaihtunut maltilliseen lahjojen ja joululoman odottamiseen. Tänäkin jouluna heräsin aamuyöllä iskän kiroamiseen: Mikko oli juuri ajokortin saaneena joutunut autollaan rattijuopon töytäisemäksi. Iskä ja Antti lähtivät tutkailemaan tilannetta – rattijuoppo oli ajaa mäsäyttänyt pari kertaa satasen vauhdissa Mikon autoon takaapäin. Iskä selitti myöhemmin, että olikin kinkunpaiston lomassa vaistonnut jotakin. Aivan varmasti oli. Kaikkien toipuessa säikähdyksestä pelailimme veljieni kanssa Trivial Pursuitia ja vitsailimme iskän intuitiosta. Mikko usutti minutkin hakemaan kylmiöstä (salaa äidiltä ja iskältä) siideriä. Sain lahjaksi mp3-soittimen, josta kuuntelin mikseriräppibiisejä, jotka kertoivat masennuksesta tai menetetystä rakkaudesta. Irkkasin ja jäädytin kokista tuuletusikkunassa.

2008:

Raahasin äidilleni kaupungista joululahjaksi uuden pyykkikorin, joka oli melkein saman kokoinen kuin minä itse – linja-autossa istuessani minusta ei näkynyt pyykkikorin takaa yhtään mitään. Iskä kuvasi koko joulun: videolta paljastuu, että ihmiset ovat viettäneet suurimman osan ajastaan tietokoneen ääressä. Videolta paljastuu toisaalta myös se, että jouluun kuului tavalliseen tapaan aika paljon naurua ja todella huonoja vitsejä.

2011:

Odotin ensimmäistä lastani. Tasaisin väliajoin vierailin vessassa halaamassa (jo tässäkin jutussa tutuksi tullutta) vessanpönttöä. Tuskailin sitä, ettei mikään aikaisemmin hyvältä maistunut jouluruoka mennyt kuin vaivoin kurkustani alas. Pelasimme Matin kanssa netissä toisiamme vastaan Yatzya aamuyöhön saakka ja oikeassa elämässä Emännät vs. Isännät -peliä äitini ja hänen miesystävänsä kanssa. Joulu oli tällä kertaa ihmeellisen rauhallinen, sillä mitään outoa ei tapahtunut. 

2014: 

Tämän joulun vietän anoppilassa. Kävimme ostamassa kaikki joululahjat kaksi päivää ennen jouluaattoa. Aamuisin Aino on käynyt laittamassa päälle joululaulut, jotka soivat iltaan saakka. Suklaaöverit on jo vedetty, jäälyhtyjä on jäädytetty, kalkkuna odottaa jääkaapissa ja osa porukasta viettää aikaansa katse kirjaan naulittuna. Aino kertoi tietävänsä, että joulupukkikin on tulossa huomenna kylään. Ulkona on kaksikymmentäneljä astetta pakkasta. Saapa nähdä, selvitäänkö tänä vuonna kommelluksitta. 

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille! Muistakaahan olla varovaisia, kun istutte pöntölle!

Ja kauniita unia

0

Viime yönä näin unta, jossa pääsin testailemaan vempelettä, joka oli kehitetty kotona hengailevia vanhempia silmällä pitäen. Siinä vempeleessä oli erilaisia nappeja, joiden ajateltiin ehkä helpottavan lapsiperheen arkea. Oli esimerkiksi nappi, joka arpoi maailman parhaimmat ja vähiten ärsyttävät lastenlaulut ja nappi, jota painamalla oven taakse ilmestyi Lidlin Creme Brulee -vanukkaita. Oli myös nappi, jota painamalla aika pysähtyi hetkeksi (silloin pystyi esimerkiksi ottamaan torkut) ja nappi, josta tuli tsemppaavia neuvoja kiukkupussin kesyttämiseen. Kaikista mielenkiintoisin oli kuitenkin nappi, jota painamalla tuli festarifiilis. Tai itse asiassa siitä tuli rockfestarifiilis, joka oli mielestäni liian yksityiskohtaisesti määritelty, koska kaikki eivät ehkä pidä rockista, joten aioin antaa siitä hieman palautetta.

Joka tapauksessa vempele oli tietysti niin oiva keksintö, että halusin kirjoittaa siitä myös blogiin. Olin ottamassa siitä unessa kuvaa tätä postausta varten, mutta jotenkin kuva aina epäonnistui ja tilalle tuli Muumipeikon pärstä. Harmitti niin paljon, että se söi vähän hyvää mieltäni, mutta ”rockfestarifiilis” -nappi sai nopeasti ajatukseni muualle. 

Että festarifiiliksiä ja paahtovanukkaita vaan kaikille, niillä selviää pitkälle! Saapa nähdä, minkälaisia innovaatioita kehittelen tänä yönä. 

Hyvää yötä, kulta

0

Eilen oli aika väsyttävä ilta. Kolme sanaa ehkä kertovat aivan riittävästi: räkä, yliväsymys ja päänsärky. Aino nukahti puoli yhdeltä, kun viimein tajusin viedä hänelle lisätyynyn. Helmi valvoi kahteen, kunnes väsähti aivan yllättäen poikittain minun ja Matin väliin. Siirrettyäni Helmin omaan sänkyynsä, olin jo aika puhki. Eilen ei siis todellakaan ollut mitään läheistä kanssakäymistä, ei. Valojen sammuessa mä mietin, että ei tämä onneksi aina ole tällaista, vaan joskus saadaan mennä nukkumaan ihan rauhassa tai tehdä mitä huvittaa just silloin kun huvittaa.

Mietintätuokioni ja hyvän yön -toivotusten jälkeen kävimme vielä pienen keskustelun:

Minä: Hei muuten. Sit ku mennään naimisiin, nii pyydetäänks lahjaksi sellasta isoa peittoo, niin voitais aina nukkua saman peiton alla?

Matti: No sais olla aika leveä peitto.

Minä: Niin no siis mulla oli ajatuksena siinä siis, että voitais nukkua aina ihan vierekkäin.

Matti: No mut siis ku meillä on satakasikyt senttinen sänky, niin se peitto pitäs olla jotain kolme metrii leveä.

Minä: Mut siis ei kai meidän kummanki tarvis ihan reunalla nukkua. Etkö haluais nukkua ihan mun vieressä?

Matti: En, ku mää haluan nukkua rauhassa.

Just.

Taidankin ottaa asian puheeksi vaikka sitten parin vuoden päästä uudelleen. Aikaisintaan.