Toiveita

0

Aino haluaa selvästi elämyksiä, eikä mitään turhaa krääsää. Helmi arvostaa yksinkertaisia lahjoja, joissa ajatus on tärkein. Mä luotan perinteisiin lahjoihin (rauha tarkoittaa lukurauhaa tai ei-yhtään-kiukkukohtausta-koko-jouluna -rauhaa, vaikka maailmanrauhakin olisi tietysti ihan jees). Matin lahjatoiveista mä en osaa sanoa yhtään mitään, koska en tajua niistä yhtään mitään. Topi taas on koira, eikä koirat osaa puhua, joten päätin sen puolesta.

Ollaan oltu ihan tarpeeksi kilttejä! Ainakin välillä.

Rakkaudella,
Aino, Helmi, Anna, Matti ja Topi

PS. Aino saa kyllä ruokaa muulloinkin kuin jouluna. Muutakin kuin kaurapuuroa.

(edit: laitoin kaksi lisäkuvaa, koska puhelimella ei saanut selvää kirjoituksestani, vaikka kuinka siristi silmiään.)

”Äiti, mene pois!”

0

Mä en ole potenut juurikaan sellaisia paska mutsi -fiiliksiä, joista niin paljon puhutaan. En ole tuntenut huonoa omaatuntoa vapaailloista tai siitä, että lapseni ovat kasvaneet parin ensimmäisen kuukauden jälkeen vauva-ajan suurimmaksi osaksi korvikkeella. En ole lukenut erilaisia kasvatusoppaita tai keskustelupalstoja, vaan mennyt fiiliksen mukaan. Minua on aina ihmetyttänyt, miten kukaan jaksaa huolehtia toisten valinnoista – omassakin elämässä on ihan tarpeeksi mietittävää. 

Kunnes eräänä päivänä se tosi huono fiilis hiipi salakavalasti minunkin mieleeni. Tajusin, että jossakin on nyt menty metsään ja pahasti. 

Minulla on ollut tapana sanoa Ainon kiikkuessa sohvalla tai ikkunalaudalla, että äidillä tulee tosi paha mieli, jos tiput siitä ja satutat itsesi. Olen ajatellut hänen sillä tavalla ymmärtävän, etten sano turhaan, jos jotakin asiaa ei saa tehdä: sanon siksi, koska minua pelottaa, että sattuu jotakin. Aino on selvästi ajatellut asiaa. Hän saattaa esimerkiksi miettiä, miten paha mieli pupulle varmasti tulee, jos sen heittää lattialle. Minusta se on ollut suloista. Ihana, herkkä, empaattinen Aino-kultani.

Mutta tietysti empaattisuudella on myös kääntöpuolensa. Olisihan minun pitänyt ymmärtää: olen aina ollut itse se tyyppi, joka itkee eniten siksi, koska jollakin muulla on paha mieli. Yhtenä päivänä Aino kaatui ja löi selvästi päänsä aika kovastikin lattiaan. Hän juoksi oman huoneensa nurkkaan itkemään hysteerisesti. Kun yritin ottaa pikkuisen syliini, hän sanoi:

”Ei sattunut! Ei sattunut päähän. Äiti, mene pois! Ei saa tulla. Ei sattunut päähän. Mene pois!”

Tätä on tapahtunut viime aikoina usein, enkä minä ole tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Eilen se tapahtui taas. Istuin lattialla Ainon vieressä ja yritin lohduttaa. Selitin, että jos mummo kaatuu, niin pappa lohduttaa mummoa. Ja jos minulla sattuu, niin silloin isi lohduttaa minua. Ja että kaikille sattuu välillä; välillä tulee muksahduksia, mutta silloin voi nyyhkyttää sylissä ja antaa toisen lohduttaa. Aino kuunteli tarkkaan, katsoi minuun itkuisilla silmillään ja kuiskasi: ”Äitillä tuli tosi paha mieli. Anteeksi äiti.”

Silloin minulla tuli oikeasti paha mieli. Miksi ihmeessä olen mennyt sanomaan jotakin niin hölmöä? Nyt lapsi-rukka ei uskalla sanoa, jos satuttaa itsensä, ettei minulla vain tulisi paha mieli. Meinasin purskahtaa itkuun, mutta kasasin itseni ja selitin asian niin hyvin kuin kykenin. Sitten Aino kiipesi syliini ja myönsi, että vähän sattui. Pitää puhaltaa päähän. Ja ehkä ihan vähän jalkaankin, ja pikkurilliin. Varmuuden varalta.

Joissakin asioissa minulla on äitinä vielä paljon opettelemista. En ole enää perheeni ainoa tyyppi, jolle pitää asetella sanansa huolella ja harkiten, ettei vain aiheuttaisi vahingossakaan pahaa mieltä. Voi minun rakasta Ainoani. Voi meitä.

Anna joulun tulla sydämeen – jos jaksat

0

Mun täytyy myöntää, että joulu ei oikein hätkähdytä minua enää. Jouluruoka lähinnä ällöttää, sillä viime vuosina olen kärsinyt joulun aikoihin aika järkyttävistä raskauspahoinvoinneista. Ulkona on mustaa – ei jäljeäkään mistään kirpeästä pakkassäästä. Meillä ei ole joulukoristeita, enkä minä osaa askarrella. Lisäksi ajattelin ostaa joululahjat hyvissä ajoin valmiiksi, mutta lahjoja ei jostakin syystä ole mystisesti ilmaantunut kotiimme, vaikka joulu on kahden viikon päästä. Tai ostin minä Ainolle yhden uuden kirjan, jonka hän kuitenkin löysi tänään paketissaan ja jonka hän myös aukaisi innoissaan hieman etuajassa. 

Vaikka jouluruokien ällötys ja mahdoton sää ovat varmasti osatekijöitä minun vähäiseen joulufiilikseeni, niin olen tajunnut, mikä on joulussa se suurin ongelmani. Stressi. Se, että pitäisi touhuta ja iloita ja fiilistellä koko ajan. Pitäisi, vaikka ei yhtään huvittaisi. Pitäisi paistaa joulutorttuja ja koristella kymmenen pellillistä pipareita. Pitäisi täyttää hyllyt kynttilöillä, tontuilla ja enkeleillä. Pitäisi keksiä lapsille ihania lahjoja, opettaa jouluperinteitä ja levittää hyvää joulumieltä kuuhun asti. Siis pitäisi, koska minä jostakin käsittämättömästä syystä luulen, että ne tuovat joulufiiliksen. Koska ajattelen, että ilman noita asioita lapsillani on vähintäänkin paska joulu.

Luin Emmin postauksen samaa aihetta sivuten ja päätin, että en minäkään jaksa enää stressailla. En stressaile elämästä ylipäätään, joten miksi hemmetissä stressaisin joulusta? Pienenä tyttönä joulussa parasta oli se, kun sai vain olla. Leikkiä ja syödä suklaata, lomailla, odotella joulupukkia ja jännittää, onko tänä vuonna juuri minun lautasellani manteli. Ehkä yritänkin päästä tänä vuonna joulufiiliksen sijaan lapsifiilikseen. Siihen sellaiseen, jossa ei stressailla turhasta, vaan nautitaan hetkestä, vaikka siihen ei kuuluisikaan huikeita koristeita tai pipareita, joista en edes pidä. Tänä vuonna aion huolehtia siitä, että jaksan syödä mahdollisimman paljon suklaata. Toivon, että joululahjakirja on niin hyvä, että sitä lukiessa ilta vierähtää aamuyön puolelle. Lupaan, että lapseni saavat kumpainenkin ainakin yhden lahjan.

Ostin minä kuitenkin keittiön ikkunalaudalle kynttelikön. Kysyin Ainolta, olisiko hän halunnut ostaa kaupasta jonkun ihanan joulukoristeen. Aino vastasi: ”En olisi halunnut! En haluaisi ostaa joulukoristeita. Ei tonttuja! Ei, ei, ei!” Luulen, että hän ei kärsi kotimme niukasta joulukoristeiden määrästä.

Kyllä se joulu sieltä tulee vielä minunkin sydämeeni. Ja jos ei, niin mitäpä tuosta – ainakaan mulla ei ole tänä vuonna järkyttävää pahoinvointia. 

Onneks meillä on sentään joulun väriset kumpparit.

Arki juuri nyt

0

Ainon huoneesta kuuluu iloinen huuto: ”Äiti tule katsomaan, minä heräsin!” Helmi lepäilee kainalossani – hän on juuri syönyt ja maiskuttelee onnellisena suutaan. Minä nousen ja menen toivottamaan Ainolle hyvää huomenta. Teen kaakaota, kääriydyn vilttiin. Mietimme, katsoisimmeko sen Muumien jakson, jossa on Alisa vai sen, jossa on ”Tiuttijatiuttija”. Päädymme Tiuhtiin ja Viuhtiin, mutta Aino muuttaa mielensä ja hermostuu: hän haluaisi katsella sittenkin Teletappeja, mutta minä en jaksa kuunnella niiden pirulaisten tekopirteyttä heti aamusta, joten valehtelen, että Teletapit ovat vielä nukkumassa. Hetken raivoamisen jälkeen Aino kömpii kainalooni. Selittää hölmöjä juttujaan silmät sikkurassa ja vastaa kaikkiin minun kysymyksiini joko ”ei” tai ”en”. Ei ollu hyvät yöunet, Aino ei ole äitin rakas, en minä halua syödä aamupalaa.

Päivän aikana tanssimme vain niitä biisejä, joita Aino haluaa kuunnella. Kävelemme lähikauppaan ja leikkipuistoon. Syömme rusinoita ja appelsiineja, peittelemme nuken nukkumaan, mutta legot menevät välillä jäähylle, jos niillä yrittää heittää pikkusiskoa päähän. Joskus jopa maalaamme, teemme joulutorttuja tai pelaamme lautapelejä  – yleensä viimeistään silloin, kun mitään muuta ei enää keksi. 

Jossakin vaiheessa Ainon vauvavuotta minä ahdistuin siitä, että on pakko olla kotona. Olisin halunnut tehdä jo jotain muutakin – olla jossakin muualla, aikuisten kanssa. Vaikka sellaisessa paikassa, jossa kaikki osaavat käydä itse vessassa ja lattialla ei ole kuivunutta ruokaa – tai jos on, niin se ei ole minun ongelmani. Nyt, kun tämä onkin ehkä viimeinen vuoteni kotona näiden tyyppien kanssa, minä alan pitää tästä. Siitä, ettei ole kiire ja meidän ei tarvitse elää ulkopuolisten aikataulujen mukaan. Siitä, että voi maata lattialla ja tarkkailla vauvaa, joka etenee paikasta toiseen pyörimällä ja suuttuu, kun pehmopupu on tullut hänen tielleen. Siitä, että voi jäädä kotiin, jos ulkona sataa räntää, tai jos huvittaa, voi lähteä uimahalliin keskellä päivää.

Tämä kotiäidin arki on aika paljon iloa, raivoa, naurua, itkua, huokauksia, hämmästystä. Ihmeellistä ja ihanaa, paskaa ja potun kuoria. Päivisin kaupungin leikkipuistoja ja vesiväreillä maalattuja sateenkaaria. Eikä minulla ole juuri nyt kiire yhtään minnekään. Ehtiihän sitä myöhemminkin. Ensi vuonna, sitten joskus. Juuri nyt en uskalla ajatella vielä niin pitkälle – on tässä isompiakin asioita mietittävänä, kuten: Minkä Muumien jakson katsoisi huomenna? Onhan kaapissa rusinoita? Milloinkohan pääsee tekemään lumiukkoja? 

Joulukuun eka

0

Joulukuun ensimmäisenä päivänä maassa ei ollut lunta, ulkona oli pari astetta pakkasta ja sää oli tyyni. Ensimmäistä kertaa ikinä minulla ei ollut joulukalenteria, josta olisin voinut fiilistellen aukaista ensimmäisen luukun.

Kävimme kävelyllä Ainon ja Helmin kanssa. Parvekkeille asetellut jouluvalot kielivät, ettei joulu ole enää kaukana. Ohitimme puksuttavan tavarajunan ja puissa hyppivän oravan. Sitten näimme sorsia – Ainon oli vaikea ymmärtää, mitä eroa ankalla ja sorsalla muka on. ”Ei oo sorsa”, hän sanoi, vaikka kuinka yritin vakuutella. Ohittaessamme Tuiran rannan Aino innostui, koska hän ajatteli, että menemme tietysti uimaan. Naureskelin Ainolle ja muistutin, ettei talvella tietenkään voi uida, koska vesi on niin kamalan kylmää. Luultavasti viesti ei mennyt perille, sillä juuri sillä hetkellä Aino huomasi vanhemman naishenkilön kipittelemässä laituria pitkin suoraan hyiseen veteen. 

Joulukuun ekan päivän kävely oli hyvä: paljon kivoja juttuja ja vain kahdet itkuraivarit. Ensiksi siksi, koska nimeltä mainitsematon tyyppi olisi halunnut kävellä itse, mutta ei sitten kuitenkaan jaksanut. Toisella kertaa siksi, koska pipo meni päähän aina vain väärinpäin ja koska oli niin hemmetin kuuma. Minäkin olisin halunnut repiä teatraalisesti ainakin puolet vaatteistani pois – yliarvioin joulukuun sään, koska mielessäni pyörii vieläkin sellainen hupsu ajatus, että talvella olisi muka kylmä. Seuraavalla kerralla puen verkkatakin.

Illalla pieniä, hentoja lumihiutaleita tipahteli hiljalleen taivaalta. Vain valkeata joulua mielessäin ootan minä ain, mun tekis mieli laulaa. Pliis.