Maailmantuskaa ja itsesääliä, eli teiniajan päiväkirja

0

Viime aikoina blogeissa on päässyt hyppäämään takaisin teini-ikäisten maailmaan, kun bloggaajat ovat raottaneet vuosia vanhojen päiväkirjojensa kansia. Siitä innostuneena kaivoin eräänä iltana oman päiväkirjani laatikosta ja ryhdyin lukemaan, mitä kaikkea minä olen teini-ikäisenä ajatellut.  

Lukiessani mieleeni nousi jälleen se aivan loputon maailmantuska. Kun kaikki oli niin hirveää, vaikka oikeastaan sille ei ollut mitään syytä. Kun ajatteli, ettei tule ikinä löytämään ketään ihanaa tyyppiä, joka haluaisi olla minun kanssani. Kun ei oikein tiennyt, olisiko kivempi olla jo aikuinen vai sittenkin vielä äidin ja iskän pieni kullannuppu. Luin pätkiä sieltä täältä Matille ja sain osakseni aika suorasanaisia pilkkalauseita. Nauroimme kirjoituksilleni niin kovaa, että alakerran teinityttö varmaankin kirjoittaa päiväkirjalleen, miten ärsyttäviä naapureita heillä on.

En kyllä yhtään ymmärrä, miksi Matti väittää, että olisin muka ollut teininä jotenkin nolo. Tässä otteita minun teinipäiväkirjastani:

”En ollu koko fakin yökahvilassa, vaan joululahjaostoksilla kaupungilla. Siellä oli kuulemma ollu kivaa. Joo o. Oisin voinu olla. Miksen menny? Because i’m dull and stupid.”

”Nyt ei oo hyvä olo. Tuntuu et kaikki kaatuu päälle. Tai no melkeen. Tuntuu, etten osaa enää ees itkee. Anttiki tulee tänne Kiiminkiin kolmen viikon päästä, ehkäpä sillon kaikki näyttää paremmalta. Voispa muuttaa ulkonäköä ja ajatuksia varsinkin. Oon ihan turhautunu. Kouluki on alkanu luisuu alamäkee. Ei kiva. Vois kai luopuu vähäks aikaa näistä ajatuksista ja laittaa nukkumaan. Huomen kait sit parempi päivä. Toivotaan niin.”

”Mua ärsyttää ihan tosissaan äiti ja iskä. Ku koulut loppuu, ne pakottaa mut lähteen Rovaniemelle, vaikka aikasemmin ne lupas ettei mun tarvi, vaan voin jäädä kotiin. Yritän keksiä syitä miks mun ei pitäs lähtee sinne. En oikeesti jaksa. Täällä on satanu koko viikon. Ja sitä edellisen viikon. Ei oo yhtään kesäfiilis.”

”Nyt mua taas vituttaa aika paljon. Mua niin ottaa päähän. Saakeli. Miten ihastuminen oikeesti voi olla mahdollista? En haluais olla, koska se on niin turhauttavaa. Mulla on ollu tämmönen olo yli puoli vuotta, melkeen vuoden. Mietin tässä, et miks pojat on niin saakelin sokeita. Miksei ne huomaa ku joku tykkää niistä?!”

”Tulin just uimasta, oltiin kirkon rannassa. Oon puhunu äitille siitä pipefest-jutusta ja se oli sitä mieltä että voin lähtee. Pitää vielä iskä suostutella. Ois niin ihanaa! Olis mökkiki ja kaikki. Oon niin mielissään. Pidän koko ajan ajatuksissani peukkuja pystyssä.”

”Mikshän mä aina tykkään sellasista joilla on jo joku muu tai niin viisaista, ettei ne edes huomaa mua. En oikeesti tiiä mitä pitäs ajatella. Kohta tulee talviki ja kaikki on taas täysin vituillaan. Mietin että ku tykkää jostain, niin haluais äkkiä eroon siitä tunteesta, ku ei voi muuta ajatella, mut sit ku ei tykkää kenestäkään, niin äkkiä yrittää ettiä uutta ihastusta. Miten tää maailma oikeen mennee näin? Pitäsköhän vaan mennä päivä kerrallaan ja jos löytää jonku joka tykkää myös musta, niin sit se menee niin. En tiiä. Tämä nuoruus on oikeesti aivan helvetin vaikeeta, tunteet myllertää miten sattuu. Pienenä oli niin siistiä ku ei mistään tarvinu huolehtia. Nyt se elämä on tästä lähtien semmosta että koko ajan joku painaa mieltä.”

”Raivostuin tänään Ollille, meni niin hermot. Se suihkutti muhun Kelen axee. Vituttaa! Mut ei siis tuo vaan yleensä. Ja nyt iskäki jotain valittaa. Moi ja yöt.”

”Mua vituttaa aivan saatanasti. Oli paljon helpompaa sillon ku olin sinkku. No, tulipahan ainakin sanottua kaikki asiat, mitkä mua ärsyttää. Vois alkaa vaan nukkumaan. Miks pojat on niin pellejä?”

Mitä tähän voi sanoa? Ainakaan mä en sano enää kertaakaan, että nuorena elämä oli niin huoletonta ja helppoa. Ja olen mä jotain oppinutkin: tunteistaan voi kirjoittaa muutenkin kuin lukuisilla kirosanoilla höystettynä. Paitsi jos joku on ihan pelle.

Haaste täältä.

Ihan oikeesti

0

Eilen oli maanantai ja ihan sen mukainen fiiliskin. Helmillä puskee aika kovalla tahdilla lisää hampaita, joten yöunet ovat jääneet viime aikoina minimiin. Sen lisäksi Ainolla oli eilen kekkulointipäivä ja kaupan maanantairuuhkasta piti kantaa kotiin koko viikon sapuskat, koska kaapit ammottivat tyhjyyttään. 

Illalla olin ajatellut lähteä jumppaan. Helmi huusi ja Aino hyppi sohvalla, Matti taas oli äärimmäisen kettuuntunut. Olin jo ovella, kun Matti kertoi vielä neljännen kerran, miten paljon ärsyttää jäädä yksin kotiin riehuvien lasten kanssa. Mä tietysti loukkaannuin, painelin dramaattisena vaihtamaan jumppavaatteet kotiasuun ja menin nököttämään sohvannurkkaan tuppisuuna. Matti yritti maanitella minua kuitenkin lähtemään, mutta minä vedin marttyyrivaihteen päälle, enkä liikahtanutkaan. Pienen välikohtauksen ja muutaman raivostuneen Whatsapp-viestin jälkeen kumpaakin jo nauratti koko hullutus. 

Sen jälkeen, vielä istuessani sohvalla, Aino tuli viereeni ja sanoi päättäväisesti: 

”Ihan oikeesti. Sun pitää mennä nyt jumppaan tai lenkille. Niin minä luulenkin.”

Ihan oikeesti Aino taisi olla oikeassa, mutta en mä sit kuitenkaan enää jaksanut. Sen sijaan pesin Ainon kanssa kylpyhuoneen lattiasta kattoon: Aino puunasi laattoja innoissaan, kiillotti saunan lasiovea ja järjesteli shampooputeleita uuteen järjestykseen. Ehtii sitä urheilla myöhemminkin, vaikka ensi maanantaina. Tai joku muu päivä, jolloin ei jaksa olla draamakuningatar.

PS. Kylpyhuoneen pesu on ehkä maailman parasta terapiaa huonon päivän iskiessä, kokeilkaapa vaikka!

PPS. Sanokaa nyt joku, ettemme ole ainoita, jotka kinastelevat Whatsapp-viestien välityksellä, koska eivät kehtaa tiuskia toisilleen lasten kuullen..? 

Kuka olin kolme vuotta sitten?

0

Ihana Laura de Lille kysyi, kuka olin kolme vuotta sitten. Mitä tein ja ajattelin? Missä asuin ja kenen kanssa? 

Tasan kolme vuotta sitten istuin ravintolassa ja mietin, saako raskaana syödä etanoita. Matti istui minua vastapäätä ja mietti, saisiko etanoita muuten kuin aurajuustolla. Viereisessä pöydässä oli lapsiperhe – niitä oli osunut silmiin parin viime kuukauden aikana yhä useammin ja useammin. Yleensä joku perheestä itki tai huusi. Aina silloin katsoimme toisiimme merkitsevästi: nauraen, mutta jännittyneinä ja peloissamme. Parempi alkaa tottua.

Ravintolasta palasimme takaisin kotiin, jossa odotti jo kolmatta päivää sama tiskivuori. Jääkaappi haisi edelleen pahalta, kylpyhuone oli ruma ja liian iso. Ajattelimme, että ensi vuonna tähän aikaan lapsi on puolivuotias. Silloin asiat ovat ehkä jo paremmin. Ehkä silloin ei ole kriisiä siitä, että meistä tulee vanhemmat ja elämästä tylsää ja puuduttavaa; kakkavaippoja, puklurättejä ja katkonaisia öitä. Toivottavasti silloin on ainakin astianpesukone.

Yhtenä iltana Matti osti kaupasta tutin. Sen ja neuvolan ohjekirjasten lisäksi kaksiossamme ei ollut mitään, mikä viittaisi tulevaan elämänmuutokseen. Oli valkoinen nukkamatto, pieni sänky ja jääkaapissa siidereitä, jotka olivat jääneet minulta juomatta. Xbox pyöritti jatkuvalla syötöllä leffoja ja Frendien jaksoja. Tuttikin päätyi lopulta Topi-koiran suuhun.

Kolme vuotta sitten olin epävarma ja välillä mietin peloissani pilanneeni elämäni. Jännitin ja itkin, huolehdin ja pelkäsin. Etsin jatkuvasti todisteita siitä, että elämän ei ehkä tarvitsekaan olla paskaa, vaikka vauva-aika olisikin rankkaa. Olin lapsellinen ja ajattelin, että sirkushuvit loppuvat siihen paikkaan, kun lapsi syntyy ja vuosikymmenien velvollisuudet alkavat. Voi kunpa olisin tiennyt paremmin: olisin ehkä välttynyt elämäni suurimmalta kriisiltä.

Ja nyt, kolme vuotta myöhemmin, elämme keskellä jokapäiväistä sirkusta. Hyvässä ja pahassa. Ilman kriisiä.

Puolessa vuodessa

0

Eilen tuli kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun sain syliini pienen mustatukkaisen pötkylän. Hän oli niin tumma ja tulinen, että joku olisi voinut luulla hänen tupsahtaneen elämäämme suoraan jalkapallon maailmanmestaruuskisoista Brasiliasta, ellei olisi aikaisemmin sattunut näkemään minun järkyttävän suurta mahaani. Muutama päivä sitten pakkailin Helmin pieneksi jääneitä pikkuvaatteita laatikkoon ja itkin haikeana: puoli vuotta on mennyt niin nopeasti, vaikka välillä aika on tuntunut matelevan ihan piruillakseen yhtä hitaasti kuin minun ajatuksenjuoksuni.

Helmi on aivan ihana, valloittava pieni tyttö. Sen lisäksi Helmi…

…on joutunut myöntämään, ettei valitettavasti olekaan syntynyt maahan, jossa on trooppinen ilmasto yötä päivää.

…tietää, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Isosiskonsa Aino on esimerkiksi keksinyt hänelle kauniin lempinimen: Kepappileissön. (Kelmi -> Kepa -> Kepappi -> Kepappileissön)

…on kasvattanut yhden maitohampaan, joka huomattiin tänään, kun hammas kopsahti legoon.

…osaa pyöriä, mennä konttausasentoon, peruuttaa ja painia vaippapaketin kanssa.

…innostuu, kun saa käsiinsä lelun, joka on Ainolle erityisen tärkeä. Silloin hän tuhisee innoissaan, kuolaa ja maistelee, käy läpi lelun jokaisen yksityiskohdan mahdollisimman tarkasti, kunnes isosisko tulee ja ottaa omansa parempaan talteen.

…on voittamaton tuijotuskisassa. 

…tykkää tarkkailla, mitä supertaitava isosisko touhuaa. On kiinnostunut Muumeista, Teletapeista ja imurin johdosta.

…nauraa käkättää, kun joku kutittaa leuan alta tai kun äidillä on hikka. Naurettavaa on myös se, kun joku kiroilee tai sanoo kissa.

…haluaisi kasvaa pelkällä maidolla, sillä soseet ja sormiruoat ovat hyvin inhottavia asioita.

…rakastaa kiehnätä kainalossa, vaikka siinä tuleekin yleensä aika kuumat oltavat.

…jammailee mieluiten Disco Ensemblen tahtiin isin sylissä.

…ei malttaisi iltaisin nukahtaa, sillä maailmassa on aivan liikaa kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa, mutta aivan liian vähän aikaa.

Puolet vauvavuodesta eletty. Jes jes jes jes tai en kestä, riippuu päivästä ja univelan määrästä. 

Kultahippusemme!

Horroksessa

0

Mä olen ehkä vaipunut talvihorrokseen, tai ainakin siltä minusta tuntuu juuri nyt. Ympärilläni ihmiset touhuavat innoissaan, suunnittelevat tulevaisuutta, lentävät toisiin maihin ja tulevat takaisin sitten joskus. Mä olen pysähtynyt ja jumitan paikoillani. Samaistun Helmiin, joka kiertää lattialla pientä kehäänsä ja katsoo isot silmät ymmyrkäisinä, kun muut tulevat ja menevät kuin tuulispäät. Muiden meno vaikuttaa lattiatasolta tarkasteltuna oikeastaan aika päättömältä vouhkaamiselta.

Päivisin minä yritän muistaa juoda tarpeeksi vettä ja syödä paljon kasviksia. Iltaisin teen suuria päätöksiä: Pesenkö tänään punaiset vai valkoiset pyykit? Kierränkö lenkillä rautasillan vai sen, joka menee moottoritien vierestä? Kuuntelisinko kevään vai syksyn soittolistaa? Jaksaisinko lukea kirjaa vai pitäisikö vain mennä nukkumaan? 

Jos oikein kovasti mietin, voin huomata elämässäni tapahtuneen ainakin joitakin muutoksia, jotka eivät kuitenkaan ole ollenkaan minun aikaansaamiani. Kuten esimerkiksi se, että kotonamme on tähän aikaan talvesta jo niin lämmin, ettei tarvitse pitää öisin villasukkia, jos ei sitten halua. Se kuulostaa pieneltä asialta, mutta minulle se on oikeastaan aika iso. Mä nimittäin odotan, että lämpö sulattaa minut vähitellen pois tästä horroksesta.

Tai ehkä mä vaan lepään ja keräilen voimia johonkin tulevaan. Ehkä mä nousen täältä pienistä ympyröistä ensin kontaten, sitten hatarin askelin ja lopulta tukka putkella juosten, niin kuin luultavasti sielunkumppanini Helmikin tämän vuoden aikana. Toivottavasti ei pää kopsahda vauhdin hurmassa. Kummallakaan.

Otettiin päivätorkut. Pitää levätä, jotta jaksaa myöhemmin huhkia.