Kaksi tarinaa

0

Olipa kerran pariskunta, joka istui autossa matkalla kotiaan kohti. Toinen sanoi toiselle: ”Jaksaisitko odottaa autossa hetken, kun käyn hakemassa kaupasta maitoa?” Toinen jäi autoon närkästyneenä. Puhelimesta oli loppunut akku pitkän päivän jälkeen, joten aikaa ei voinut tappaa surffailemalla ja radiosta tuli niin paljon tylsää jorinaa milloin mistäkin asiasta, että kanavaa täytyi vaihtaa vähintään neljä kertaa. Autossa lojuneet cd-levytkin olivat tuttuun tapaan puhkikulutettu jo heti ensimmäisen kuukauden aikana. Odottava tyyppi naputti sormillaan auton ikkunaa ja mietti, että kotona pitäisi ainakin siivota; matot pitäisi pöllyttää, vaatekaappi tyhjentää turhista heräteostoksista ja jääkaappi puunata. Yöpöydällä oli odottanut jo pitkään kiinnostava kirjapinokin, mutta koskaan hän ei ollut ehtinyt uppoutua niin pitkäksi aikaa yhtään mihinkään. Oli niin paljon kaikkea, mitä olisi pitänyt tehdä aina ennen pääsiäistä, kesää ja syksyä. Kun toinen viimein tuli kaupasta, kysyi puolisonsa häneltä ensimmäisenä: ”Oliko siellä jonoa vai mikä sulla oikein kesti?”

* * *

Olipa kerran pariskunta, joka istui autossa matkalla kotiaan kohti. Toinen sanoi toiselle: ”Jaksaisitko odottaa autossa hetken, kun käyn uimassa?” Toinen jäi autoon tyytyväisenä. Hän kuunteli radiosta musiikkia ja kiinnostavaa keskustelua ajankohtaisista asioista, vaikka eduskunnan suunnittelemat leikkaukset eivät juuri silloin häntä koskettaneetkaan. Hän katseli sorsia ja sorsien seassa uivaa rähjääntynyttä joutsenta. Radiosta kuului laulu, joka sai hymyn huulille ja kyyneleen silmäkulmaan vielä neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Elämänsä rakkaus asteli laiturille ja siitä määrätietoisesti hyiseen veteen – joutsen ui niin lähellä, että puolisonsa olisi voinut vaikka kaapata sen kainaloonsa. Aivan auton edestä käveli erinäköisiä ja -ikäisiä ihmisiä, joille odottava keksi erilaisia elämäntarinoita, kauniita ja onnellisia. Ei ollut kiire minnekään. Oli tyyni ja hyvä olla. Äkkiä auton ovi aukesi ja puolisonsa istahti hänen viereensä. ”Huomasitko sinä?”, kysyi uimassa ollut ja toinen nyökkäsi hymyillen. 

* * *

Minä kuulun toiseen tarinaan. Valitettavasti juuri siihen, joka ei ole ollenkaan seesteinen tai ihana. Minulla taitaa olla elämässäni vielä paljon opittavaa päästäkseni tilaan, jossa en tarvitse jatkuvasti uusia ja kiinnostavia virikkeitä tai nopeasti vaihtuvia trendejä. Sitä odotellessa yritän muistaa katsella enemmän ympärilläni olevia ihmisiä ja keksiä heille elämäntarinoita; niitä kauniita ja onnellisia.

Apinaorkesterimme

0

Lapsen suusta totuus tulee, kas tässä:

Aino: ”Hei äiti, sää oot apina.”
Minä: ”Aha?”
Aino: ”Kepa on pikkuapina.”
Minä: ”Jaahas. No mikä sää sitten oot?”
Aino: ”Minä oon iso tyttö pelkästään.”
Minä: ”Entäs isi?”
Aino: ”Isi on hippi!”

Että tervetuloa vaan meidän kommuuniin vierailemaan! 

Äl niin kuin loma (ja löhöily)

0

Voiko kotona lasten kanssa lorvaileva tyyppi sanoa olleensa kesä-, joulu-, tai vaikka pääsiäislomalla? Sitä mä olen pohdiskellut kateellisena aika usein, kun raskaan työn raatajat ovat täyttäneet Facebookin niillä perinteisillä ”Lomalle lompsis!” -hehkutuksillaan. 

Nykyään tiedän siihen jo vastauksen: kyllä voi. Mä ainakin vietin ihan pokkana viime viikolla hiihtolomaa samaan aikaan etelän asukkaiden kanssa. Mun hiihtolomaan kuului Angry Birds -puistossa riehumista, vaahtokylpyjä poreammeessa, kummipojan syntymäpäivillä herkuttelua, vanhoille kotivideoilla nauramista, lumilinnan suunnittelutöitä ja rakennusmestarina toimimista. Sukulaisia, hyvää ruokaa ja juomaa, loistava kirja ja hieman yllätyksetön elokuvakokemus. 

Suurin ero arkeen oli kuitenkin se, että lomaan kuului mieletön määrä laiskottelua. Nukkumista. Pitkiä aamu-unia. Lapset hävisivät mystisesti aamuisin jonkun muun syliin naureskelemaan, kun minä käänsin kylkeä ja vedin peittoa korvilleni. 

Eilen olikin sitten töihin tömpsis. Paitsi että ei tietysti näin vanhempainvapaalla ollut – mun oli vain pakko päästä kirjoittamaan tuo edes kerran elämässäni jonnekin. Mutta loma teki hyvää: sen jälkeen jaksaa taas paljon paremmin, enkä tunne enää ihan joka kerta pakottavaa tarvetta näyttää keskisormea koko maailmalle, kun autoradiosta kuuluu JVG:n Kran Turismo. 

Edit: En ollutkaan kuulemma rakennusmestari, vaan joku kämäinen tarkastaja, eikä ”oikea” rakennusmestari antanut arvoa mun työpanokselle ja hienoille innovaatioille, kuten ”jollekki hemmetin taulutelevisiolle”. Höh.

”Voinks mä lähtä näissä?”

0

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka vihaa lähtemistä, olipa kyse sitten kauan odotetusta mökkiviikonlopusta, kaverin häistä tai lempiartistin keikasta? Matti on juuri sellainen. Kun minä hykertelen innoissani ja mietin, miten ihanaa on välillä poistua kotoa, Matti istuu sohvalla ja miettii, onko muka ihan pakko lähteä. Olemme saaneet aika monta riitaa aikaiseksi siitä, lähdetäänkö hauskanpitoon vai jäädäänkö kotiin homehtumaan. Yleensä aina olemme kuitenkin pienen jankkaamisen ja minun marttyyriesityksen jälkeen painelleet ovesta ulos ja melkein joka kerta Matti on myöntänyt kotiin palatessamme, että kannatti lähteä.

Tänään olimme menossa kummipoikamme syntymäpäiville. Perheen naispuoliset henkilöt oli jo puettu ja puunattu, Matti taas istui sohvalla ja näpräsi puhelintaan. Kuulin takaani tuttua mutinaa hoputettuani Mattia jo neljättä kertaa. Olin juuri valitsemassa itselleni korvakoruja, kun Matti ilmestyi ovelle ja sanoi olevansa valmis – mä huokaisin helpotuksesta ja iloitsin siitä, että tällä kertaa pääsin ihmeen helpolla, eikä neuvottelutaitoja tarvinnut ottaa käyttöön lainkaan. Sitten käännyin ja näin tämän näyn:

Öö mitä?

Aino kimmastui heti: ”Ota ne pois! Ei ne oo sulle. Liian pienet. Ne on äitin! Ihan oikeesti, ota ne heti pois!” Matti ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa, vaan katsoi tyynen rauhallisena Ainon uutta Frozen – huurteinen seikkailu -elokuvaa ja esitti joogaavansa. Mua nauratti, mutta samalla mietin hieman peloissani, pitäisikö ehkä huolestua, kun vaatteeni näyttävät istuvan Matin päälle paremmin kuin minulle itselleni. 

Hetken päätöntä meininkiä katseltuani ja Ainon sadattelua kuunneltuani pääsimme kuitenkin matkaan ilman haaremihousuja ja vain noin puoli tuntia myöhässä. Minulla oli ylläni villapaita, jonka taskuun oli jämähtänyt pyykinpesukoneessa murentunut nenäliina ja sukat, joissa oli reikiä. Onneksi ainakin yksi seurueestamme oli pukeutunut tyylikkäästi; hän osasi myös muotibloggaajien huolettoman rennon poseeraamisen:

Ainolla on jalassaan uudet maiharit, joista mä oon (salaa) hieman kateellinen.

Synttäreillä söimme liikaa ja nauroimme paljon. Kannatti lähteä.