Helmi kyytsää

0

Tänään olisin halunnut vastata kommentteihin, kertoa kivoista sattumuksista ja jakaa ehkä jonkun kauniin kuvan, mutta en jaksa, koska kesäaika sekoitti lapsieni unirytmit ja nyt minua vähän väsyttää. Sen sijaan jaan videon pienestä rääpälevauvastani, joka just eilen näki päivänvalon ja tuhisi vieressäni sairaalan kolkolla sängyllä. Vai oliko se kuukausi sitten? No mutta, kuitenkin.

Huomenna ostan lastenhuoneeseen pimennysverhon. Hyvää yötä.

”Kato nyt miten HIENO!”

0

Kaikkihan varmasti tietävät, että joskus vanhemmilla tulee ihan vahingossa hieman liioiteltua pienten kullannuppujensa taitoja. Olen itse pistänyt merkille, että esimerkiksi lasten piirustuksia arvioitaessa vanhempien arvostelukykyyn ei ehkä voi täysin luottaa. Olen nähnyt kymmeniä teoksia, jotka esittävät milloin puuta, milloin autoa, ja jotka taiteilijoiden vanhempien mielestä ovat olleet suorastaan mestarillisia. Minusta ne ovat näyttäneet lähinnä siltä, että taiteilija on turhautunut ja sutannut raivon vallassa koko paperin täyteen epämääräistä siksakkia.

Eilen Aino piirsi ensimmäistä kertaa elämässään ihmisen. Ihmisellä oli silmät, nenä ja suu, sekä tuulessa upeasti hulmuava tukka. Piirros oli hienoin näkemäni asia ja aion ehdottomasti kehystää sen ehkä kultaisiin kehyksiin ja laittaa paraatipaikalle makuuhuoneemme seinälle.

Katsokaa nyt, miten käsittämättömällä varmuudella tehty taideteos, jonka nimi on ”Poika”:

”Aino, teiksää ihmisen! Teiksää ite ton ihmisen? Hieno! Aivan mahtava taideteos. Nyt kyllä käydään näyttämässä isille. Käy herättämässä isi, mää otan tästä sillä aikaa kuvan ja laitan mummolle. Tai tuuppa eka tänne nii mää annan sulle halin!”

Mutta kuulkaas: kokemukseni mukaan taitojen liioittelu ei olekaan ainoastaan vanhempien oikeus, vaan myös lapset liioittelevat vanhempiensa tekemisiä. Ainon mielestä minä olen aika hyvä laulamaan, Matti taas on maailman paras kitaransoittaja. Epäilen, ettei Ainon näkemys ole välttämättä täysin objektiivinen.

Ihan oma lukunsa ovat mun ja Ainon maalaustuokiot. Yleensä keskityn piirtämään erilaisia kiekuroita, jotka eivät yritä esittää yhtään mitään; joskus vallan heittäydyn ja teen värikokeiluja tai painan paperille sormenjälkiäni. Aino maalaa aina jotakin uutta, hienoa ja kaunista – tietenkin.

Viime kerralla minä päätin ylittää rajani ja maalasin kesäisen maisemakuvan. Siitä tuli tällainen:

Ainon mielestä se oli aivan ihana. Vaikutti siltä, että se oli kaikista kaunein maalaus, jonka hän oli eläessään nähnyt. Tietysti hän halusi näyttää sen heti isille ja tietysti hän kaivoi sen laatikosta esitelläkseen ylpeänä äitinsä maalaamaa maisemaa mummon ja papan tullessa kylään. ”Katsokaa, miten hieno! Aivan ihana! Äiti teki sen, äiti maalasi. Upea! Siinä on kukka ja aurinko. Pitää pistää seinälle. Eikö ookki ihana? Hyvä äiti!” 

Jostakin syystä kaikki, joille maalaukseni on esitelty, ovat vaikuttaneet hieman kiusaantuneilta. Jostakin syystä en ole kuullut ylistäviä sanoja keneltäkään muulta kuin Ainolta; Matti ainoastaan katsoi minua hieman säälien ja taputti olkapäälle, mummo ja pappa taas repesivät nauramaan. En ymmärrä. Minä tiedän, että lasten suusta totuus tulee. Aina. 

Jään innolla odottelemaan, että Gigi tulee tarjoamaan minulle Olipahan taas..-blogiinsa vieraskirjoittajan paikkaa. Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin!

Kesälomahaaveita

0

Juteltiin Ainon kanssa illalla saunassa siitä, mitä kaikkea tehtäisiin kesällä. Silloin ainakin ajellaan moottoriveneellä, etsitään eri värisiä kukkia, lasketaan liukumäkeä ja syödään jäätelöä riippukeinussa. 

Minä kerroin, että mökillä voi käydä rantasaunassa, juoda saunan jälkeen pillimehua laiturin nokassa ja mikä kaikkein parasta: silloin voi juosta saunasta höyryävänä suoraan järveen uimaan ja loikkia pitkin askelin takaisin saunaan, kun huulet alkavat sinertää. Rantasauna kuulosti Ainon mielestä niin hyvältä, että se ei voinut millään olla totta. Hän ei voinut käsittää, että mökillä voi tehdä kaikkia maailman lempiasioita samaan aikaan. Rantasaunan mainitsemisen jälkeen enää mikään kesäaktiviteetti ei saanut aikaan samanlaista tunnereaktiota ja loppuaika löylyissä sujuikin hiljaisen haaveilevissa tunnelmissa. ”Kesällä mennään kyllä mökille”, sanoi Aino viimein päättäväisesti suihkussa. Lupasin. 

On hauskaa, että 2,5-vuotiaalla ja 23-vuotiaalla on elämässä ihan samat haaveet: voi kunpa olisi jo kesä ja rantasauna ja kylmä juotava laiturilla. Emme malttaisi odottaa.

Maaliskuussa

0

Laskin tänään, että en ole kirjoittanut mitään kuuteentoista päivään. Äiti kysyi, olenko päättänyt olla kirjoittamatta koko maaliskuun ajan. Ystävä muistutti, etten ole kirjoittanut blogiini suunnilleen sataan vuoteen. Silloin tauko on ollut tarpeeksi pitkä, kun kauniina päivänä ei tule kertaakaan tarvetta ottaa maisemasta kuvaa, jotta voisi lykätä sen blogiinsa muidenkin ihasteltavaksi. 

Parin viime viikon aikana on ollut vähemmän pilvistä ja enemmän aurinkoista. Mä olen käynyt usein iltaisin kävelyllä: tiet olivat ensin liukkaita kuin luistinrata, sitten mutaisia, mutta nyt asvaltti on jo kuiva, vaikkakin pikkukivien peittämä. Käveleskellessäni olen suunnitellut häitä ja tulevaisuutta, sisustusta ja kesälomaa. Olen fiilistellyt vanhoja biisejä, jotka olin ehtinyt jo unohtaa ja uusia biisejä, joiden sanat muistan aina väärin.

Olen lukenut satoja kommentteja eduskuntavaaleista ja feminismistä, katsonut vaalivideoita, tarkastellut uudelleen omia arvoja ja mielipiteitäni. Jos töissä käyvät ihmiset kaipaavat vapaa-ajallaan kevyttä lukemista, mä taas kotiäitinä janoan sitä, että joku haastaa minut ajattelemaan muutakin kuin Risto Räppääjää tai rannalla käyskenteleviä sorsia. Olin jo unohtanut, kuinka paljon rakastan keskustella ihan oikeasti merkittävistä asioista.

Olen tanssinut pilkkuun asti, pyytänyt DJ:ltä Robinin biisiä (pahoittelut siitä, mutta onneksi tiskijukka piti päänsä, eikä soittanut sitä pyynnöstäni huolimatta). Olen ollut yön ihan yksin ja ikävöinyt kamalasti. Olen tilannut hamekankaan, ostanut äidin kanssa lentoliput Helsinkiin ja sopinut ystävien kanssa yökyläilyistä ja mökkiviikonlopusta. Olen elänyt ihan tavallista arkea ja sen lomassa huomannut olevani vieläkin aika rakastunut ja onnellinen.

Kengät likaisena. Tukka takussa. Kaikki lempivaatteet odottamassa pyykkikorin pohjalla pesuaan. On hyvä olo: innostunut ja odottava; sellainen keväisen kepeä.

Oli hyvä olla välillä hetki poissa, mutta on oikeastaan aika kivaa myös palata.

Silloin, kun kirjoitustauko ei ollut venynyt vielä tarpeeksi pitkäksi.