Kun nyt ja ennen kohtasivat

0

Tulin juuri kaupasta. Olin lähtenyt ostamaan vaippoja, puuroa, jätesäkkejä, jauhelihaa, rahkaa ja Angry Birds-karkkirasian. Heittäydyin ihan hurjaksi ja ostin itselleni myös keksejä, koska onhan viikonloppu.

Kassajonossa edessäni oli nainen ja mies ja pieni poika, ja heillä aika samanlaiset ostokset kuin minullakin. Pieni taapero itki dramaattisesti, koska ei saanut työntää kärryä, johon oli kasattu ostoskoreja. Hymyilin hänen äidilleen ymmärtäväisesti.

Takanani oli pariskunta, suunnilleen saman ikäisiä kuin minäkin. He kasasivat liukuhihnalle kaljaa, siideriä, nuudeleita ja pakastepitsoja. Jostakin syystä minulle tuli heistä ja heidän ostoksistaan jotenkin haikea olo. Ihan kuin minä ja Matti joskus silloin, kauanko siitä nyt onkaan. Neljä vuotta. Neljä vuotta.

Ajaessani kotiin poikkesin vielä lähikaupan kautta. Ostin kolme siideriä ja karkkipussin. Minulta kysyttiin paperit.

Tänään mä juon siideriä, pakkaan tavaroita muuttolaatikoihin, syön karkkia ja katson Euroviisuja. Mutta sitä ennen kylpy, iltapala, hamppipesu ja iltasatu. 

Toivottavasti en nukahda ennen kymmentä.

Miksi kirjoitan?

0

En ole koskaan ollut erityisen hyvä puhumaan. Kun innostun, suutun, hämmennyn tai yritän kertoa tunteistani, sanani menevät sekaisin ja suustani pääsee lauseita, joissa ei ole mitään järkeä. Kertoessani tarinaa puheeni rönsyilee sinne tänne, oleellisia asioita unohtuu ja lopulta en ole itsekään varma, mitä olin alunperin selittämässä. Kun minun pitäisi sanoa isolle joukolle ihmisiä jotakin järkevää, alan änkyttää ja punastun.

Usein keskustellessani useamman kuin yhden ihmisen kanssa, minä mietin liian tarkkaan sanojani ja kun sitten lopulta olen onnistunut asettelemaan sanat päässäni oikein, keskustelun aihe on jo muuttunut ihan toiseksi. Tutussa seurassa minä taas puhun vahingossa toisten päälle, kun en millään malttaisi odottaa omaa puheenvuoroani.

Silloin minä mietin, että ehkä minun pitäisi kirjoittaa tästä. Koska sillä tavalla minä itseäni parhaiten osaan ilmaista, sillä tavalla tulen parhaiten ymmärretyksi.

Siksi minä kirjoitan. Jos voisin, kävisin kaikki tärkeät keskustelut kirjoittaen. Kirjoittaessani löydän oikeat sanat, tarinani eivät rönsyile, voin pyyhkiä pois asiat, joita en ehkä sittenkään halua päästää ilmoille. Kirjoittaessani blogiin minun ei tarvitse nähdä kyllästyneitä ilmeitä, joita minun muka-mielenkiintoiset, sinne tänne epäloogisesti pomppivat tarinani saavat usein aikaan.

Ja miten paljon haluaisinkaan kirjoittaa useammin, lisää, pidempiä tekstejä. Mutta sen lisäksi haluaisin myös lukea, liikkua, tehdä hyvää ruokaa, viettää aikaa rakkaiden kanssa ja nukkua enemmän. Lapsistakin pitäisi pitää huolta. Melkein joka päivä mietin, että viimeistään eläkkeellä minä kirjoitan kirjan. Toivottavasti sellaisen, joka on täynnä onnea, elämänviisautta, kiitollisuutta, rauhaa ja rakkautta.

Mutta nyt on tämä blogi ja minun pienet, mutta tärkeät hetkeni. Kirjoitan, koska haluan keskustella, pohtia, jakaa ajatuksiani, tallettaa nämä pähkähullut ajat muuallekin kuin muistiini. Kirjoitan, koska rakastan kirjoittamista.

Kirjoitan, koska voin.

(Kiitos Helmi, kun kysyit.)

Minkä taakseen jättää

0

Viime aikoina elämäni on ollut hieman stressaavaa. Mä olen pähkäillyt, miten kukaan äiti voi ikinä milloinkaan päästä pääsykokeista läpi, kun pänttäämisen aikana joku on koko ajan vieressä ryystämässä räkää paitaan tai itkemässä, kun kani ei mahdu leikkitraktoriin tai kun pikkusisko otti väärän värisen legon, joka oli olevinaan kakku. Luultavasti mä en tule pääsemään kouluun. Tai ainakin ennen sitä mä tulen hulluksi.

Viime yönä näin karmeita painajaisia. Olin kuin ihmeen kaupalla onnistunutkin setvimään tieni yliopistoon, mutta opinto-oikeuteni hylättiin viime metreillä, koska minulla oli vielä kasa suorituksia suorittamatta yläasteella ja lukiossa. Pakollisia ruotsinkursseja, fysiikkaa, kemiaa ja englannin ”puheviestintää”. Sitten oli yksi käsityötunnilla kesken jäänyt takki, joka oli minulle jo auttamatta aivan liian pieni ja jossa oli vain hemmetin monta pistävää nuppineulaa, jotka raapivat sormiini verisiä jälkiä. Yritin lintsata, haahuilin pitkin ahdistavia koulun käytäviä ja lähettelin epätoivoissani opettajille sähköposteja, joissa anelin armahdusta. Sain vastaukseksi: ”Tällä kertaa et pääse pälkähästä!” 

Heräsin hikisenä ja peloissani. Voisiko se jumalauta jäädä kiinni siitä saamarin mokkatakista? Kannattaako tässä enää edes yrittää?

Vähän siis stressaa. Viikon päästä juon ehkä siiderin. Tai kossun. Katsotaan.

Toukokuun toinen sunnuntai

0

Heräsin viideltä aamuyöllä kuopukseni kamalaan köhään. Kohta Helmi istua tönötti lattialla ja minä siivosin oksennusta sängyltä ja matolta. Kiroilin. Parin tunnin päästä potkin Matin ylös ja jatkoin uniani. Ensin yhdeksään, sitten kymmeneen, eikä vielä silloinkaan kukaan kaivannut minua. Yhdeltätoista lähetin Matille viestin, että makuuhuoneeseen on vapaa pääsy. 

Katoimme pöytään myöhäisen aamupalan. Ärähdin Ainolle, joka ei uskonut lukuisia kieltojani, vaan otti kananmunan ja tiputti sen huolimattomana pöydälle. Kaduin tiuskaisuani heti ja purin hampaani yhteen, kun Aino kippasi iloisesti räiskyvän kananmunasörsselin paistinpannulle ja sen yli. Söin mahani täyteen ja fiilistelin sitä, että joskus voin lähteä tyttärieni kanssa ihan yksin ulkomaille, eikä silloin heistä kummallakaan ole vaippoja. Suustani tuli erilaisia, ärsyttävän äitimäisiä lauseita, kuten Aino hyvä kun maistat kaikkee, älä läträä sen riisifrutin kanssa, nyt saa kuules syödä keksiä, hei mut ehkä toi sun neljä keksii on ihan riittävästi, älä ota enää yhtään mitään.

Helmiä väsytti ja itketti ja turhautti. He olivat pienen hetken Ainon kanssa kaksin, kun huoneesta alkoi kuulua Helmin hervoton naurunremakka. Menin innoissani katsomaan, mitä he oikein puuhaavat: päästyäni näköetäisyydelle huomasin kauhukseni, että Aino hyppi Helmin mahan päällä ja Helmistä se oli ratkiriemukasta. Lopulta lohduttelimme kaikki toisiamme, vaikka kehenkään ei ilmeisesti sattunut. Järkytyimme vain hieman: minä hyppivää esikoista ja lapset hätäilevää äitiään.

Pyyhin lapsieni poskilta räkää arviolta 57 kertaa. Laskin mielessäni sataan, kun Aino huitaisi juuri täyttämäni lasin lattialle. Uhrasin oman pyyhkeeni märkien länttien luutuamiseen, muistutin varovaisuudesta ja kaadoin uuden lasillisen puolilleen. Pelasin lautapelejä, joissa välillä annoin Ainon voittaa ja välillä vein voiton röyhkeästi itse. Ainon mielestä hauskinta oli tasapeli. 

Aino valitsi iltasaduksi taas juuri sen, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja jossa on eniten pienen pieniä yksityiskohtia, jotka pitää käydä läpi joka ilta uudelleen ja uudelleen. Luin sadun kerrankin sanasta sanaan ja eläytyen, pomppimatta yhdenkään kappaleen ohi. Peittelin ja pussasin. Hyvää yötä, kauniita unia, äiti rakastaa sua tosi paljon, huomenna on kiva päivä.

Iltasadun aikana Matti oli saanut Helminkin nukkumaan. Otin suklaata ja avasin siiderin. Yritin kuunnella musiikkia, mutta lopulta valitsin hiljaisuuden. Kävin saunassa yksin ja pimeässä. Kohta saan luultavasti selkähieronnan, tai ainakin niin minulle luvattiin sydämin koristellussa äitienpäiväkortissa.

Päiväni äitinä. Tai murmelina. 

Parantava keitos

0

Eilen tein sairastelevalle puolisolleni tomaattikeittoa päivälliseksi. Heitin sekaan inkivääriä flunssaan, basilikaa pääkipuun, runsaasti chiliä ja tabascoa tukkoiseen nenään. Rohdokseni oli hyvää, vaikka itse suhtauduinkin siihen aluksi pienellä varauksella; ainesten perusteella olisi voinut luulla, että keittoon heittämäni chili ei vie mennessään kieltä, vaan kielestä tunnon.

Tänään Matti pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja lähti viskomaan frisbeetä ensimmäistä kertaa viikkoon. Sai kuulemma yhdellä heitolla pituusennätyksenkin. 

Sanoisin, että keitos teki tehtävänsä! Suosittelen.