Pelkuruudesta

0

Viime viikolla mä olisin halunnut.

Eilen mun olisi pitänyt.

Tänään en jaksanut.

Ehkä huomenna.

Ajatuksia, joita minun päässäni on risteillyt viime aikoina. Olen ollut tekemättä mitään, jättänyt asioita puolitiehen, lojunut sängyssä ja sohvalla, istunut suihkun lattialla ja hiekkalaatikon reunalla. Miettinyt, mitä kaikkea nytkin voisin tehdä ja mistä kaikesta jään paitsi. Kuinka kovasti minä tulen myöhemmin katumaan, kun en ottanut iloa irti ja nauttinut tästä elämästä, joka nyt lipuu ohitseni kuin linja-auto, josta tapani mukaan olen myöhästynyt.

Eräänä päivänä Matti kysyi, miksi en enää kirjoita. Vastasin, etten jaksa, eikä minulla edes ole mitään kirjoitettavaa. Elämä on sänky ja sohva ja toivo pilvien raosta pilkahtelevasta auringosta. Toivo jostain, mitä en osaa nimetä. Vaikka onhan elämä myös kivaa. Ei huikean ihanaa tai mieletöntä, mutta kivaa. 

Mutta kun se ei riitä. Minä haluan ilotulituksia, sydämentykytyksiä ja matkan kaupunkiin, jonka katuja en ole vielä koskaan kävellyt. Intohimoa, pohjatonta onnea ja itkua, joka ei ole vaimeaa ja tukahdutettua. Päättömiä suunnitelmia, joille muut tuhahtelevat, mutta jotka olen päättänyt joka tapauksessa toteuttaa. Suunnitelmia, jotka eivät ole kymmenen vuoden päästä tai sitten joskus kun minulla on rahaa, vaan ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi vuoden toukokuussa.

Ongelmani on yksinkertainen ja naurettavan hölmö. Olen elänyt viimeiset neljä vuotta haaveillen ja odotellen täydellistä hetkeä, jolloin minulla on aikaa toteuttaa haaveitani ja itseäni, tarttua ympärilläni oleviin epäkohtiin ja yrittää korjata ne, tehdä jotakin ihan muuta kuin mihin olen tähän asti itseni totuttanut. Ja nyt, ihan yhtäkkiä ja arvaamatta minulla olisikin aikaa. Yhtäkkiä palaset ovatkin loksahdelleet kuin itsestään kohdalleen ja haaveiden sitten kun onkin just nyt. 

On tullut hetki, jossa minun pitäisi astua pois mukavuusalueeltani, hypätä tuntemattomaan ja huutaa matkalla ilosta ja kauhusta. Mutta minä en uskalla. Olen lamaantunut paikoilleni ja yritän keksiä tekosyitä, miksi juuri nyt ei olekaan hyvä ajankohta. Olen toistellut itselleni, että en yksinkertaisesti jaksakaan tehdä mitään, vaikka oikeasti en vain uskalla. Unelmointi on helppoa siihen asti, kunnes tulee aika, jolloin unelmat pitäisi toteuttaa. Silloin tekisi mieli painua takaisin peiton alle ja odottaa, että tilaisuus karkaa käsistä ja voi taas keskittyä uusien, lennokkaiden unelmien keksimiseen.

Tässä mä nyt seison reunalla ja odotan, että joku tökkää minua selkään tai lipsahdan itse. Pelottaa. En uskalla. Uskallanko? Entä jos epäonnistun?

Viikonloppuni yksin

0

Vietin viime viikonlopun itsekseni. Sillä aikaa, kun Matti ja tytöt nauttivat mummolan täysihoidosta, minä:

Join siideriä terassilla ilta-auringon lämmittäessä.

Keskustelin isoveljeni kanssa aamuneljään temperamenteista, shokkitilasta, lapsuudesta, iskästä ja veljistä, hölmöistä muistoista, itsetunnosta ja ennustamisesta.

Söin päivälliseksi ainoastaan nuudeleita ja iltapalaksi keksejä.

Katselin joogavideoita, mutta en jaksanut joogata.

Tylsistyin.

Laitoin ripsiväriä ja puin päälleni hameen, etten näyttäisi uupuneelta kotiäidiltä ja koska kerrankin jaksoin.

Nukuin. Paljon.

Leikkelin keittiösaksilla hiuksiani.

 Kirjoitin kesän ostoslistaani: mangosuihkusaippuaa ja valkoviiniä.

Tutkin uusia lähimetsiä ja hurmaavia puutalokatuja, joiden varrella kasvoi syreenipensaita. Rakastuin.

Vietin ystäväni polttareita.

Imuroin, puhdistin, tiskasin, pyykkäsin.

Kuuntelin Rauli Baddingia, Pariisin kevättä ja Paperi T:tä.

Pukeuduin naurettaviin vaatteisiin, jotka ennen olivat mielestäni täysin normaaleja.

Melkein tapoin Matin yrttikokoelman.

Ikävöin. Niin paljon ikävöin.

Se oli hyvä viikonloppu. Virkistävä. Tuli tarpeeseen. Tuntuu aivan siltä kuin olisin taas löytänyt jossakin piileskelleen itseni.

Ainoa pysyvä on muutos

0

Päivä päivä päivä päivä päivä. Siinä välissä pääsykoe ja toinen, pahvilaatikkoläjä ja toivottomuutta, vanhojen kirjeiden ja korujen ihastelua, vanhojen vaatteiden ja valokuvien kauhistelua, tavaroiden purkamista, tappelua, hymyjä, itkua ja tanssia. Unohtuneita laskuja, unohtuneita suudelmia, unohtunut koko muu maailma.

Paljon hetkiä, joita muistella tai jotka ehkä haluaisi unohtaa. Hetki, jossa tanssin porrasjakkaran päällä ja lauloin kaikki on liian mahdollista, vapaus odottaa, vapaus saa odottaa, kaikki on liian mahdollista, ohuen verhon takana vapaus saa odottaa. Hetki, jossa Aino söi lämpimiä voileipiä pöydän ääressä ja Helmi leikki puuropaketilla ja minä salaa itkin ja mietin, että tämä on viimeinen iltapala tässä kodissa, meidän pienessä pesässä. Hetki, jossa kaaduin sohvalle ja tunsin itseni niin väsyneeksi, että en olisi jaksanut edes puhua. Hetki, jossa pesin ikkunoita ja itkin puoliksi siksi, koska olisin halunnut jättää ne pienet kädenjäljet näkyville todisteeksi siitä, että siellä me asuttiin, oltiin, rakastettiin ja huudettiin ja puoliksi siksi, koska en enää millään olisi jaksanut pestä yhtään hemmetin ikkunaa tai lattiaa tai pesuhuoneen kaakelia.

Tappelua maailman turhimmista asioista. Siitä, laitetaanko matto keskelle lattiaa vai osaksi sohvan alle. Siitä, laitetaanko ikkunaan roikkumaan rumat verhot vai kaunis päiväpeitto. Siitä, laitetaanko terassille vihreitä vai oransseja mattoja ja entä pyykkikori, voiko sen laittaa oikealle puolelle vai ehkä sittenkin vasemmalle. Ja siitä, että saunan kiuas on ollut liian kauan päällä ja sähkölasku nousee pilviin ja muutenkin liian usein unohtuu laittaa ruoantähteet biojätteisiin ja pahvit pahvinkeräyslaatikkoon ja oikeastaan koko maailma on jo tuhoutunut, joten lopulta: mitä väliä yhtään millään.

Ja sitten kuitenkin onni ja huojennus. Loputonta huokailua. Siitä, miten ihana koti meillä nyt on. Ja miten ihanaa kaikki muutenkin on. Ensimmäiset lettukestit. Iltapalat. Ehkä vähän liian pitkään päällä ollut sauna. Pihasuunnitelmat. Pikkuhiljaa paikkansa löytäneet tavarat. Tajunnan räjäyttävät biisit ja toinen toistaan mielenkiintoisemmat kirjat. Kesä ja aurinko.

Mitä sekopäisimpiä aikoja elämme. Hetkiä. Tässä ja nyt. Uudet ovet, uudet polut, uusi alku. Hämmentävää. Ihanaa. 

Juuri tuolloin minä itkin. Mennyttä ja hetkiä, joita ei saa enää takaisin. Väsymystä. Tulevaa. Ja niitä kädenjälkiä ikkunoissa, jotka olin juuri hetkeä aikaisemmin pyyhkinyt ikuisesti pois.