Elämä jee

0

Välillä mun tekisi mieli nukkua kahdeksantoista tuntia, loikoilla sängyssä aina seuraavaan aamuun asti, lukea kirjoja kannen perusteella ja tilata kiinalaista ovelle. Syödä liikaa donitseja, juoda liikaa viiniä, olla tuntematta ähkyä tai krapulaa. Kirjoittaa dramaattinen kirje Sipilälle tai Soinille ja nauraa kirjeelle niin kovaa, että naapureita ärsyttää. Kävellä kauppaan ilman kenkiä, kerätä kastematoja purkkiin, mennä mato-ongelle ja saada särki. 

Ostaa keltainen sadetakki. Kiivetä kalliolle, syödä mustikoita suoraan metsästä. Antaa puolet omaisuudesta pois ja vuorata lattiat riemunkirjavilla räsymatoilla. Uida yksin keskellä yötä peilityynellä järvellä, välillä sukeltaa ja sitten taas nousta pinnalle. Laulaa karaokessa Maailma on sun ja olla paskaakaan välittämättä siitä, että en oikeasti osaa laulaa ja vihaan esiintymistä.

Välillä mun tekisi niin kovasti mieli ottaa kaikki ystäväni syleilyyn ja huutaa: ”Tyypit! Rakkaat! Elämä! Jee!” Pyytää melkein tuntemattomia nettituttavuuksia kahville tai kaljalle puistoon. Heittää satunnaisten vastaantulijoiden kanssa ylävitoset. Kysyä rantojen mieheltä, minkä biisin hän haluaisi soittaa koko maailmalle, jos saisi valita vain yhden.

Välillä ahdistaa, kun en tiedä, mihin suuntaan olen oikein menossa. Silloin pakenen todellisuutta ja suunnittelen itsekseni kasapäin hölmöjä asioita, joita haluaisin toteuttaa.

Eilen otin pihakeinussa vauhtia niin kovaa kuin ikinä sain. Suljin silmäni. Tunsin lämmön, tuulen, auringon. Nauratti ja huimasi samaan aikaan. Kengät olivat täynnä hiekkaa ja minä olin onnellinen.

Ja silloin kun radiosta kuuluu epätoivon hetkellä juuri oikea biisi, yhtäkkiä onkin ihan selvää, mihin olen matkalla. Kohti kastematoja, mustikoita, keltaisia sadetakkeja ja karaoke-esityksiä, joista nautin, vaikka minun ei edes pitäisi.

Kohti sitä, että huudan: Tyypit! Rakkaat! Elämä! JEE!