Haikeus ja huojennus

0

Laskin juuri, että minä olen ollut tähänastisesta elämästäni 1187 päivää äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla, hoitovapaalla, äitiysvapaalla, vanhempainvapaalla ja sitten taas hoitovapaalla. Kaikki tämä yhteen putkeen, ilman yhtäkään työ-, koulu- tai edes työttömyyspäivää. Tuhatsatakahdeksankymmentäseitsemän päivää. Onko mikään ihme, että pää tai ainakin mieli oli vähällä hajota sirpaleiksi? Onko mikään ihme, että kirjoittelin tutuille kanssaäideille apua-mä-en-enää-kestä-hetkeäkään -viestejä vähintään kerran kuukaudessa? Onko mikään ihme, että haaveissani suunnittelin lomamatkaa Afrikkaan, Aasiaan, Etelä-Amerikkaan tai vaikka jumalauta Mäntsälään? Ihan sama minne, kunhan pois. Pois kotiäidin pestistä, irti siitä epätoivoisesta pyykkivuorilla kiipeilevän takkutukan roolista.

Koulussa minä olen ollut kotiäitiyden jälkeen nyt viisi päivää. Epämukavuusalueella, uusien ihmisten ja asioiden parissa, esittelemässä itseäni, asuinpaikkaani, outoja tapojani ja sarkasmiani, jota kukaan ei ymmärrä. Joka aamu olen puunannut naamani, harjannut hiukseni, riisunut yöpuvun ja pukenut päälleni vaatteet, joissa kehtaan poistua ulos neljän seinän sisältä. Joka aamu olen sanonut haikeat heipat, painanut kotioven kiinni ja kiiruhtanut ripein askelin auton suojiin nyyhkyttämään.

Ensimmäisenä koulupäivänä mahassani vilisi muurahaisia. Olin aivan varma, etten osaa enää ollenkaan jutella aikuisille, jäädyn täydellisesti, karkaan kesken päivän ja perun koko paskan. Mutta se meni ihan hyvin. Ihan hyvin, vaikka ainoa asia, jonka sain itseäni esitellessä kerrottua oli se, että vihaan tennissukkia ja itseni esittelyä. Ensimmäisen päivän jälkeen kaikki on ollut paljon helpompaa ja minä olen aika varma, että olen juuri siellä, missä minun kuuluu ollakin.

Mutta silti.

Tuhatsatakahdeksankymmentäseitsemän päivää. Onko mikään ihme, että välillä mielessäni ei ole mitään muuta kuin haikeutta ja surua siitä, että yksi elämäni onnellisimmista ajanjaksoista on nyt ohi? 

Onko mikään ihme, että oikeastaan mun tekisi mieli vain hypätä untuvapeiton alle, kaapata lapset ja Matti kainaloon ja pysyä siinä ikuisesti.

Mitä mieleen juolahtaa

0

”Oota, mä kirjoitan yhden sellaisen jännän postauksen. Sain sen idean Helmiltä. Siinä siis kirjoitetaan mitä mieleen tulee, eikä niitä kirjoituksia saa korjailla jälkikäteen. Ei mee kauaa”, sanoin just äsken Matille, kun hän mietti, pitäisikö mennä nukkumaan. 

Okei. Kello on 22:58.  

Viime päivinä mä olen kuunnellut aika paljon Pyhimystä. Sillä on uusi levy ja se levy koskettaa mua jotenkin hullunkurisesti just nyt, vaikka oikeastaan en edes löydä niistä sanoista itseäni. Enää. Viime päivinä mä olen miettinyt aika paljon sitä, minkälainen mä nykyään olen. Kun olen kertonut uusille ihmisille itsestäni, jotenkin ihmeellisesti suustani on päässyt asioita, joista koostuin ehkä viisi vuotta sitten. Tai asioita, jotka ovat vain puoliksi minua. 

Pidän juhlimisesta, keikoista, kossubatterysta ja pussisiideristä, mutta kaikista parasta on kuitenkin nukahtaa puhtaisiin lakanoihin saunan jälkeen, nukkua pitkään, mennä uimaan, tanssia takapihalla ilta-auringossa ja katsoa Frendejä niin, että joku piirtää jalkapohjaan sormenpäällä. 

Ja hiljaisuus. Loppujen lopuksi se on aina täydellisempää kuin parhaimmatkaan keikat tai raikuva nauru vitsin jälkeen. Vaikka tarvitsen ihmisten kauniita sanoja, musiikkia, joka koskettaa ja keikkoja, joita fiilistelen vuosienkin jälkeen, hiljaisuutta tarvitsen enemmän. 

Miksi tuo hiljaisuus edes tuli just nyt mieleeni? Ehkä, koska sitä ei ole juurikaan ollut viime päivinä. On ollut vain loputtomasti melua, hyväksyvää naurua, ikävästä itkevää lasta, väsymyksestä valittavaa äitiä ja sitä Pyhimystä. Uusia ääniä, uusia naamoja, uusia tapoja puhua. Just nyt Matti, joka kysyy, meneeks pitkään. Topi, joka koputtaa hännällä lattiaa ja Hector, joka laulaa: yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan.

Yhtenä iltana, ajaessamme Matin kanssa yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen kahdestaan kotiin, oli hiljaista. Mä mietin, minkä biisin tahtiin haluaisin tanssia hänen kanssaan häävalssin. Yhtäkkiä Matti avasi suunsa ja kysyi, milloin mennään naimisiin. Se oli ihana hetki.

Kello on 23:18. On aika mennä nukkumaan.

Nyt on muuten täydellisen hiljaista. Ja pilkkopimeää. Minä luulen, että tämä on kesän viimeinen ilta.

Tämä kesä on outo

1

Tiedättekö, miten vaikeaa on kirjoittaa, kun edellisestä kerrasta on liki kuukausi aikaa? Olen pähkäillyt, mistä kaikesta kertoisin, pyöritellyt päässäni sanoja ja lauseita, ajatellut, että ehkä minä en vain enää kirjoita ja sitten ymmärtänyt, miten hölmö ajatus se olisikaan. 

Tämä on ollut kummallinen kesä. En oikein osaa sanoa, onko kesä ollut hyvä vai huono – ainakaan se ei ole ollut mitään siltä väliltä. Minä olen rypenyt itsesäälissä, itkenyt mennyttä ja tulevaa, synkkinä hetkinä ollut aivan varma, ettei missään ole yhtään mitään järkeä. Minä olen laulanut ja tanssinut, tärissyt ilosta, itkenyt onnesta ja miettinyt, miten uskomattoman sanoinkuvaamattoman äärimmäisen hienoa elämä onkaan.

Helmi täytti vuoden. Syntymäpäivillään hän nukkui neljän tunnin päiväunet ja istui yksin eteisessä, koska vieraat tuntuivat liian vierailta. Minä sain koulupaikan, josta olen haaveillut jo pitkään – viimeisenä mahdollisena päivänä otin paikan vastaan vapisevin käsin ja epäröiden. Tuli neljä vuotta siitä, kun aloin kutsua Mattia poikaystäväkseni. On ollut häitä ja vohvelikestejä, festareita ja hirsimökkejä, yöuintia ja aamuyön vakavia keskusteluja elämästä ja kuolemasta.

Ja välillä olisin vain halunnut matkustaa ypöyksin ihan minne tahansa, missä aurinko polttaa ihoa ja kukaan ei tunne minua, eikä kukaan edes haluaisi tuntea. Välillä olisin halunnut vain unohtua iäkseni juuri siihen yhteen hetkeen ja paikkaan, juuri niiden tiettyjen ihmisten kanssa. Ja silloin, kun en halua lähteä enkä liiemmin jäädäkään, en ole itsekään varma, mitä oikeastaan haluaisin tehdä, missä haluaisin olla ja minne haluaisin mennä. 

Mutta sen tiedän, että tämä kesä on omituisin kesä aikoihin ja minä olen hämilläni. Eikä ole väliä, onko se hyvä vai huono asia. Ehkä tärkeintä on se, että tämä kesä on erilainen. Jotakin tapahtuu. Minulla on yhtä hermostunut olo kuin aina ennen ukkosta. 

Ja minä pidän ukkosesta. Sen jälkeen on taas helppo hengittää.