Minä olen aina keskeneräinen

0

Jos toistaa sanan riittämätön päässään tarpeeksi monta kertaa, saattaa onnekkaasti unohtaa koko sanan merkityksen. Viime aikoina olen miettinyt usein, missäköhän vaiheessa aikuiselämää päähän asennetaan sellainen ihmeellinen ääni, joka kertoo jatkuvasti mitä kaikkea pitäisi tehdä – enemmän, paremmin, nopeammin.

Välillä minä halaan liian vähän ja huudan liian paljon. Unohdan sanoittaa itkuraivareissa kiljuvan lapseni tunteita, enkä osaa selittää liiemmin omianikaan. Kiroilen aamuyöllä peiton alla, kun lapsi itkee pinnasängyssään. Syön aamulla aina väärin, ja aina liian myöhään. Nukahdan sohvalle ja herään siihen, kun lapseni hakkaa päätäni kumisaappaalla, jolloin huomaan että lamppu on kaadettu, kirjat järsitty, lelut levitetty ja televisiokin on oudosti vinksallaan. Lisäksi lapseni katsovat päivittäin Muumeja, Risto Räppääjää, Monstereita, Helinä-keijua, Teletappeja; joinakin päivinä Pikku Kakkosen juontajakin puhuu heille varmaan enemmän kuin minä.

Koulussa käyn silloin kun olen saanut nukuttua enemmän kuin kaksi tuntia. Joskus teen koulutehtävät kello neljältä aamuyöllä samalla kun kuuntelen nappikuulokkeista lauluja, joissa itketään eroa tai puhutaan elämästä ja kuolemasta. Usein en halua edes lukea kirjoittamiani tekstejä, sillä minua hävettää puolivillaiset faktat, heikko argumentaatio, liian selvät sanavalinnat ja typerät kirjoitusvirheet. Kuulen joka viikko joltakin taholta, ettei toimittajille ole töitä, koska työpaikkoja on niin vähän ja hyviä toimittajia aivan hemmetisti.

Minä haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä ja lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Haluaisin lukea kaikki tärkeät uutiset, katsoa kiinnostavat dokumentit, kuunnella biisit, joita ihmiset hehkuttavat jossakin paikassa, josta minä en tiedä. Haluaisin ottaa selvää yhteiskunnan tilasta, budjetista, valmisteluista ja säädöksistä. Haluaisin keskustella, kirjoittaa, lukea, ja keskusteluissa perustella aina faktoilla enkä ollenkaan ristiriitaisilla tunteillani.

Eräänä päivänä tein innokkaana jonkinlaisen tunnelukko-testin. Sain vastaukseksi, että minulla on kaikki mahdolliset tunnelukot, paitsi tunnevaje.

Kotini on useimmiten aivan järkyttävä kaaos. Kaapit ovat täynnä turhaa roinaa, pyykit ovat räjähtäneet kylpyhuoneen lattialle, sohvan takaa voi löytää ison kasan pureskeltuja kynsiä enkä minä muista ikinä pyyhkiä keittiönpöydän puuroläiskiä. Ja mitä tulee parisuhteeseen: minua naurattaa Marja Hintikan uusi liveshow, koska minä todella tiedän, mistä siellä puhutaan.

Olen kuitenkin keksinyt erään keinon paeta riittämättömyyden tunnetta. Istun autoon, laitan musiikin täysille, laulan kurkku suorana ja unohdan hetkeksi sanan riittämättömyys. Ei toimi, jos takapenkillä istuu kolmevuotias, jonka mielestä on aina väärä biisi, liian isolla ja äiti sinä et kyllä osaa laulaa.

Kirjoittaessani tätä rakas ystäväni lähetti minulle viestin: Ahdistaa. Tuntuu etten riitä mihinkään, tai siihen mihin mun pitäis riittää. Hirveä tunne.” En ole takaraivossa järkkymättömästi kolkuttavan ääneni kanssa yksin. Saisikohan aivoihin lisäosana sellaisen äänen, joka sanoo tasaisin väliajoin ja väsymättä: sinä olet ihana ja riittävä, lopeta tuo itsesi soimaaminen ja ota nyt hyvä ihminen iisisti.

Tai kun tarkemmin mietin, sellainen lisäosahan onkin jo olemassa: se lisäosa on nimeltään ystävä.

Elokuusta

0

Lokakuun seitsemästoista päivä minä haluan kirjoittaa elokuusta. Olisin halunnut kirjoittaa siitä jo kauan sitten, mutta aina on tullut jotakin muuta: iltaväsymys, uhmakohtaus, koulutehtävät – tiedättehän. Nyt on syysloma, hiljaisuus ja hyvä hetki. Ehkä aikakin on kullannut jo ennestään kimaltelevan kultaisia muistojani.

Elokuu. Se on aina ollut kuukausista kaunein ja haikein, minulle kaikista kahdestatoista rakkain. Ilta hämärtyy, ulkona tuoksuu makealta, sohvalla viltit eivät ole enää ainoastaan tiellä ja minä jaksan uskoa, että syksyn illat koostuvat enimmäkseen kynttilöistä, kirjoista ja lämpimästä kaakaosta. Kaikki näyttää jotenkin kauniimmalta ja toiveikkaammalta: on uusi alku, mahdollisuudet, suunnitelmat. Kalenteri vielä hetken tyhjä; olo keveän kupliva ja odottava. Viime elokuu oli kuitenkin kauneudessaan minulle vieläkin enemmän.

Kesä oli henkisesti aika rankka. Tai ei: kesä oli henkisesti aivan helvetin rankka. Kesäkuusta en muista mitään. En muista tehneeni yhtään mitään, mutta muistan ajattelleeni jatkuvasti, ettei millään ole mitään väliä. Heinäkuussa oloni oli hetkittäin parempi, mutta hyvien päivien jälkeen vajosin aina takaisin alakuloon ja itsesääliin. Eräänä heinäkuun sumuisena aamuyönä istuin yksin metsässä ja itkin ääneen; mietin, mitä tapahtuisi, jos nyt vain katoaisin. En kadonnut. Kävelin kotiin, käperryin peiton alle ja nukahdin heti.

Sitten tuli elokuu. Rakas, ihana elokuu. Ensimmäiset kaksi viikkoa vietin kesämökeillä. Ensimmäisellä mökillä olin hermoraunio, toisella mökillä ei enää itkettänyt, kolmannella – sillä kaikkein rakkaimmalla – kaikki muuttui paremmaksi. Eräänä iltana karkasin saaren päähän, istahdin sammaleen peittävälle kivelle, kastoin varpaani veteen. Kaukana kuului lokkien huuto ja rekka-autojen suhina. Pienet, vaimeat aallot löivät rantakiviin, kala kävi nappaamassa pinnalla olleen hyönteisen. Sininen sudenkorento laskeutui jalalleni, räpytteli siipiään ja lensi sitten pois. Otin itsestäni kuvan ja päätin säästää sen niihin päiviin, kun en muista minkälaista on olla onnellinen. Viikon viimeisenä päivänä kelluin pehmeässä järvessä ja mietin, mikä minun elämässäni on muka vialla, enkä siinä hetkessä löytänyt yhtäkään syytä. Lähtiessäni mökiltä pää ja kameran muistikortti oli täynnä rakkautta.

Elokuussakin itkin eräänä aamuyönä. Olin jatkoilla: kuunneltiin Hectoria, syötiin mozzarellapitsaa, puhuttiin elämästä. Kun aamu alkoi jo sarastaa, ihana Veera kaivoi esiin kitaran, istui olohuoneen lattialle ja lauloi mykistävän kauniisti. Laulun jälkeen hetkeksi ihan kaikki pysähtyi ja minä itkin hiljaa, enkä olisi halunnut kadota enää yhtään minnekään.

Äitiyden kymmenen käskyä

0

Ohjeita vanhemmuuteen:

  1. Muista, että lapsi on lahja. Pidä koko ajan mielessä, että on olemassa tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka eivät voi saada lapsia. Älä suunnittele mitään, älä iloitse positiivisesta raskaustestistä tai pyöristyvästä vatsasta, äläkä puhu raskaudesta mitään, sillä muuten voit pahoittaa jonkun mielen. Parempi kun et edes ajattele koko asiaa.
  2. Tieto on valtaa. Lue jo etukäteen lukuisia kirjoja erilaisista unikouluista, perhepedin hyödyistä, sormiruokailusta, kiintymysvanhemmuudesta ja erityisherkkyydestä. Jos et opi mitään tärkeää, voit ainakin päteä avoimen päiväkodin kahvipöydässä tai keskustelufoorumeilla niille luusereille, jotka eivät tiedä, mitä tarkoittaa tassuttelu tai curling-vanhemmuus ja kuka on Janna Rantala.
  3. Pidä mielessä, että ei ole olemassa oikeaa aikaa saada lasta. Olet aina joko liian nuori tai liian vanha, liian vastuuton tai liian ylihuolehtiva, liian saamaton vetelys tai liian urakeskeinen ja itsekäs.
  4. Muista, että lapsi ei muuta mitään. Voit edelleen lähteä päivän varoitusajalla reppureissulle Intiaan, voit edelleen uppoutua päiviksi kiinnostavan romaanin pariin, voit edelleen nauttia ystäviesi ja pienen tuhisijasi kanssa kahdeksan ruokalajin illallisen Michelin-ravintolassa ilman minkäänlaista häiriötä. Lapsi ei muuta mitään, vaan hän tulee osaksi sinun arkeasi. Kyse on vain ja ainoastaan omasta asenteestasi.
  5. Jos vauvasi itkee yöt läpeensä, muista, että Liisin vauva itki enemmän ja kovempaa ja Liisi kärsi samaan aikaan myös issias-kivuista sekä migreenistä. Jos vauvasi ei itke öisin, muista, että hiljaisuus on vain vaihe ja loppuu kyllä ennen kuin huomaatkaan, viimeistään murrosiässä.
  6. On olemassa asioita, jotka ovat suoraan verrannollisia siihen, kuinka paljon rakastat lastasi. Osta lapsellesi neljä kertaa vuodessa uusi, pohjoismainen kasvihuoneluomupuuvillasta valmistettu vaatekerta ja muista, että merkkinä sallitaan vain nimeltään monimutkaiset ja ehdottomasti ulkomaalaiset, kuten Polarn. O. Pyret, Pomp de Lux tai Mini Rodin. Käytä itse ommeltuja kestovaippoja, sillä kertakäyttövaipat ovat yksi suurimmista syistä siihen, että maailma hukkuu roskaan. Tee lapsesi ruoka itse. Alusta loppuun. Kasvata perunat ja porkkanat omalla maalla, valmista makaronilaatikko rintamaidosta, hanki kanoja ja teurasta ne itse. Ja mitä korvikkeeseen tulee: älä missään olosuhteissa anna sitä myrkkyä lapsellesi.
  7. Valmistaudu olemaan töistä pois vähintään kuusi vuotta. Lapsi ei kuulu päiväkotiin: jos olet päättänyt lapsen hankkia, on sinun tehtäväsi hänestä huolehtia. Päiväkotiin hylätyistä lapsista tulee huonotapaisia, aggressiivisia ja ylivilkkaita. Huomaa kuitenkin, että hoitaessasi lasta kotona pilaat hänen mahdollisuutensa sosiaalisiin suhteisiin. Kotona hoidetuista lapsista tulee arkoja, epäsosiaalisia ja koulukiusattuja.
  8. Et ole väsymyksesi kanssa yksin. Se yksinhuoltajaäiti, jolla on seitsemän lasta, neljä koiraa ja papukaija, on varmasti sinua väsyneempi ja silti hänen kotinsa on siistimpi kuin sinulla.
  9. Ota paineita kaikesta. Huolestu jokaisesta mahdollisesta vaarasta. Älä enää koskaan valita mistään. Kun on saanut lahjaksi lapsen, on myös käytännössä hyväksynyt sopimuksen, jossa kaikkiin valituksen aiheisiin on vain yksi vastaus: ”Itsepähän olet lapsesi hankkinut”.
  10. Muistuta kaikille, että päivääkään et vaihtaisi pois. Nauti joka ikisestä sekunnista, sillä lapset ovat pieniä vain hetken. Kohta he muuttavat pois ja ottavat yhteyttä ainoastaan ollessaan jotakin vailla. Siitä tiedät, että on tullut sinun aikasi astua estradille: seuraava sukupolvi odottaa malttamattomana kullan arvoisia neuvojasi heidän vanhemmuuteensa liittyen.

(Kirjoitin koulussa elämäni ensimmäisen pakinan. Halusin jakaa sen teillekin.)

Niin huominen hyvältä näyttää

0

Täytin eilen kaksikymmentäneljä. Se on minusta aika vähän, mutta välillä en ihan ymmärrä sitä. Tuntuu, että vuodet vain juoksevat enkä minä ole enää oikein minkään ikäinen. En ole kaksikymppinen enkä kolmekymppinen; en enää jaksa bailata väsymättä joka keskiviikko ja lauantai, muttei minulla ole vielä syytä itkeä ikäkriisiäkään. Oikeastaan minulla ei ole syytä itkeä yhtään minkään tähden, vaikka joskus jostakin syystä itkettääkin.

Kaksikymmentäneljä. Se tuntuu jotenkin ihanan tutulta. Minä tiedän, että seuraavasta vuodesta tulee hyvä. Olen aika varma, että se pitää sisällään paljon uusia ja jännittäviä asioita, joista minulla ei ole vielä hajuakaan. Ehkä vastoinkäymisiä. Varmasti uusia ihmisiä ja uusia paikkoja, jotka muuttuvat vieraista tutuiksi melkein huomaamatta. Tässä iässä parasta on kuitenkin se, ettei muutos ole enää pakollista. Ei haittaisi ollenkaan, jos jäisinkin juuri tähän: sohvalle viltin alle villasukat jalassa ja hiukset takussa, rakkaat viereisissä huoneissa suloisesti nukkumassa.

Vuoden aikana aion opetella kärrynpyörän ja päälläseisonnan, koska mielestäni minun ikäiseni on jo aikakin opetella. Aion ostaa mekon, joka päälläni tunnen olevani kaunis ja oikeanlainen, vaikka nauraisin liian kovaa tai itkisin väärässä paikassa. Kirjoitan enemmän. Luen lisää kirjoja, jotka saavat minut ymmärtämään maailmaa ja sen loputtoman erilaisia ihmisiä. Kuuntelen biisejä, jotka haluaisin jakaa kaikille maailman tyypeille ja biisejä, jotka saavat minut tuntemaan tunteita, jotka olin jo ehtinyt unohtaa.

Ja tämä on tärkeää: ostan lentolipun. Jonnekin, missä on hyvää ruokaa, kauniita taloja ja ilmassa uusi tuoksu. Minä tarvitsen lomaa ihan kamalasti, koska elämä on välillä kaikessa mahtavuudessaankin aika kuluttavaa.

Kaksikymmentäneljä. Kuulostaa hyvältä. Tuntuu hyvältä. Arvatkaa, minkä biisin soittaisin juuri nyt, jos voisin soittaa sen koko maailmalle?

No tämän:

Sä kysyt multa mille nyt hymyilen
Mut tiedä en, hymyilen muuten vaan
Mä haluan eteenpäin jo astuu
Haluan että varpaat kastuu
Ei meillä oo kiirettä minnekään
Joku mun ihon läpi tuntuu
Ja vaikka kaikki vähän liikkuu
Niin huominen hyvältä näyttää

  • Iisa – Yöllä uimarantaan