Tyttären päivä

0

Puin kumpparit jalkaan, kurotin tulitikut takan päältä. Äiti antoi käteeni kaksikymppiä ja käski tuoda huoltoasemalta maitoa. Ulko-oven takaa avautui märkä ja sateinen marraskuu. Istahdin autoon huppu päässä, etupenkki oli kylmä, cd:ltä soi PMMP.

Tankkasin auton. Ostin huoltoasemalta maitoa, kolme proteiinijuomaa ja hautakynttilän. Kassatyttö hymyili, minä en muistanut.

Kävelin pitkin hautausmaan kivikkoista polkua. Perällä oli tuttu hauta, jossa kasvoi kanervaa ja paloi kolme kynttilää. Sytytin ostamani kynttilän, asettelin sen hautakivellä istuvan enkelin viereen. Ensin liekki oli pieni ja särisevä. Lähellä heijastinliiviin pukeutunut mies sytytti kynttilän läheisensä haudalle ja jutteli hiljaisella äänellä seurassaan olevalle tuulipukunaiselle. Menin kyykkyyn, ehkä piiloutuakseni, ja nyyhkytin. Liekki oli jo suurempi. Otin kuvan hautakivestä, koska muita kuvia en enää ikinä isästäni saa.

Autossa nyyhkytys purkautui huutoitkuun. Mielessäni oli kaikki tunteet haikeudesta, rakkaudesta, surusta katkeruuteen. PMMP soi taas.

Missä, miten päin täytyisi olla?
Huutaisinko jos sä täällä sittenkin oot?
Viekää minut sinne missä hän on,
Virta ole halki edessä airon,
Viekää minut sinne missä hän on,
Lautturi, kuule, mitä mä toivon.

Kotona äitini selitti Ainolle, että hautausmaalla ottamassani kuvassa on vaarin hauta. Aino kuunteli tarkasti ja kysyi sitten: ”Joo, mutta mikä on vaari?”

Kysymys sai minut jälleen murtumaan. Mikään ei olisi voinut kiteyttää päivän fiiliksiäni kipeämmin: kunpa tyttäreni ei olisi ikinä joutunut kysymään mitään tuollaista.

Huomenna kasaan itseni. Vuoden jokainen muu päivä on omistettu sille maailman parhaalle isille, jonka vieressä saan yöni nukkua.