Levon Helmi

0

Oli syksy 2014. Sadepisarat rätisivät ikkunapeltiä vasten, musta maa imi kaiken valon itseensä. Pieni ihminen karjui iltaisin tunteja. Vanhempiensa mielissä huoli, viha, raivo, rakkaus, epätoivo. Oli paljon lauseita, jotka yrittivät antaa lohtua vauvalle. Vielä enemmän oli lauseita, joita ei voinut sanoa ääneen. Ajatuksissa samaan aikaan järjetöntä raivoa ja rakkautta. Kun vauva monien tuntien jälkeen viimein yöllä väsyi huutoonsa, myös äitinsä itki itsensä uneen.

Tarinan vauvan nimi on Helmi, ja minä olen hänen äitinsä. Yritimme keksiä itkevälle rakkaalle erilaisia unilauluja. Nuku nuku nurmilintu, isäs meni metsään. Tuu-tuu-tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla, hoilasin epätoivoissani, koska en muutakaan osannut, mutta Helmi vain huusi selkä kaarella eikä tuntunut kuulevan mitään. Matti työnsi vaunuja keittiössä, olohuoneessa, eteisessä. Välillä olimme hiljaa, välillä raivosimme toisillemme, koska vauvallekaan ei voinut. Joskus väsyneinä keksimme radion hittibiiseihin uusia sanoituksia, joissa aiheena oli vauva joka ei nuku. Se oli hauskaa, mutta nauraminen rääkyvän lapsen vierellä tuntui kornilta.

Eräänä iltana Matti yritti jälleen nukuttaa Helmiä. Tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Istuin sohvalla turtana, pala kurkussa, rättiväsyneenä. Olin varma, että joku naapureista soittaa sosiaalityöntekijälle ja Helmi haetaan meiltä pois. Yhtäkkiä särisevä huuto loppui kuin seinään. Jäin odottamaan huudon jatkumista, mutta hiljaisuus levisi jokaiseen kotimme nurkkaan ja peitti kaiken alleen. Avasin makuuhuoneen oven niin varovasti kuin osasin. Matti istui sängyllä Helmi sylissään: Helmi nyyhkytti hiljaa silmät kiinni, hengitti syvään, huokaisi.

Nostin katseeni vauvasta Mattiin, joka osoitti puhelintaan. Puhelimesta kuului Jätkäjätkien Levon helmi.

Spotifyn mukaan Levon helmi oli vuoden kuunnelluin biisini. Se on soinut vuoden aikana 198 kertaa. Se soi tammikuun pakkasyönä, kevään aurinkoisena aamuyönä, elokuun helleyönä ja syksyn sadeyönä. Se soi viime viikolla, toissapäivänä ja eilen. Tiedän, että se soi myös tänä yönä.

Pelastuksemme. Laulu, jonka tahdissa on turvallista nukahtaa.

Ei millään malttais luotaan lähteä pois
Kun kaikenlaista ois
Vähän kehrättävää vielä
En tahtois irti päästää
Kun luoksein mua kaipaa

#currentmood

0

Tänään.

Kotimme täyttyi räkäpaperipalloista, pillimehuraadoista ja kertaalleen imeskellyistä klementiineistä.

Olen valitellut pari päivää kipeää päätä ja näköni huonontumista. Tänään autolla ajaessani tajusin laittaneeni piilarit vääriin silmiin.

Aino söi päivän aikana yhden porkkanalätyn ja puolikkaan ruisleivän.

Koulutehtävän deadline oli ja meni kello 20.00.

Lähdin autolla lähikauppaan ostamaan herkkuja pelastaakseni masentavan kipeyspäivän. Huomasin vasta kaupan ovella, että olin jättänyt auton käyntiin parkkipaikalle.

Ostin pakastepitsan, koska en ollut muistanut syödä koko päivänä. Pitsa putosi väärin päin matolle. Minä itkin.

Huomenna pitäisi lähteä Kuusamoon, mutta pyykit on pesemättä, koti näyttää kaatopaikalta ja perheestä 3/4 on kipeänä.

Äiti sanoi, ettei edes hän keksi tilanteesta mitään hyvää.

Kyl tää tästä. Kunnon yöunet tekis terää.

Päivä yksi

0

Joulukuun ensimmäisenä päivänä makaan sohvalla ja etsin halpoja lentoja. Topi nukkuu selkäni päällä. Matti katsoo videoita, ehkä jotakin kalastukseen liittyvää, ja lukee minulle välillä uutisia Alexander Stubbista. Aino ja Helmi nukkuvat päiväuniaan jo kolmatta tuntia.

Kuuntelen soittolistaa, jonka nimi on syyssateet15. Ulkona on pimeää ja märkää; ikkunasta näkyy vain sotkuisen olohuoneen heijastus. Naapuri on laittanut siniset jouluvalot jo kuukausi sitten, ja iltakävelyllä melkein jokaisen kodin ikkunassa loistaa kynttelikkö. Jos katsoo tarkkaan, voi meidänkin ikkunasta nähdä keittiön pöydällä kasvavan joulukukan. Minä en ole varma, mikä kukka se on, mutta olen seurannut uteliaana milloin se puhkeaa täyteen loistoonsa ja kastellut sitä aina kun Matti on muistanut muistuttaa.

Viime yönä en nukkunut juurikaan. Googletin, kuinka paljon lapsella pitää olla kuumetta ennen kuin on syytä huoleen. Keinutin, lohdutin, tein lääkecocktaileja mehusta ja panadolista. Vaihdoin lakanan tilalle pyyhkeen ja hikisten yöpukujen tilalle puhtaat. Vilkuilin kelloa ja toivoin silmät kiinni ja hievahtamatta, että edes pienen hetken olisi aivan hiljaista ja minä ehtisin nukahtaa.

Tässä välissä kirjoitusta lapset heräsivät päiväuniltaan ja minun vuoroni oli taas lohduttaa ja sekoitella lääkkeitä, antaa mehua ja maitoa, pitää tärisevää, hetkessä ihan pieneksi reppanaksi muuttunutta lasta sylissäni. Päätin kirjoittaa jutun loppuun vaikka keskellä yötä, sillä olen kyllästynyt siihen, että kaikki, mitä aloitan, jää poikkeuksetta kesken.

Kävin kaupassa ostamassa kaksi joulukalenteria: ne olivat ensimmäisestä loppu ja toisessa järkyttävän kalliita. Aino luuli, että joulukuu tarkoittaa samaa kuin joulupukki. Hän alkoi heti suunnitella mitä joululahjoja voisi joulupukille antaa. Joulupukki pitää kuulemma erityisen paljon muumeista ja muumipeli olisi hänen ensimmäinen ja kaikista tärkein toiveensa, ja sen toiveen Aino aikoi toteuttaa.

Tänään olin ajatellut kurottaa täpötäyden vaatehuoneen ylähyllylle ja ottaa sieltä laatikon, jossa lukee ”joulu”. En kuitenkaan jaksanut. Ehkä huomenna, ehkä kahdenkymmenenneljän päivän päästä, tai ehkä ensi vuonna. Ei sen väliä.

Tänä vuonna en aio stressata joulusta hetkeäkään.