Kun elämä muuttui

0

Istuin kylpyhuoneen lattialla suihkun alla, kuuma vesi virtasi selkääni pitkin. Hörpin Mountain Dewiä keltaisesta muovimukista, jonka muutama kuukausi aikaisemmin olin salaa napannut lapsuudenkotini astiakaapista muuttaessani ensimmäiseen omaan kotiini. Kuume oli noussut jo yli neljäänkymmeneen. Minua paleli ja oksetti.

Matti oli juuri lähtenyt Kuusamoon töihin. Kysynyt, pärjäänkö varmasti. Seuraavana päivänä mummo ja pappa toivat särkylääkettä ja pussillisen ruokaa: limsaa, vanukkaita, karjalanpataa, suolakurkkuja ja joulutorttuja. Mummo hössötti, voi hyvänen aika sentään, miten sie noin oot menny sairastumaan, minä tärisin peiton alla ja lupasin soittaa, jos tulee hätä.

Muutaman päivän päästä kuume oli laskenut. Pakkasin matkalaukun ja lähdin kohti Oulua, jossa Matti jo odotti minua. Juoksin junalle liian ison matkalaukkuni kanssa, ja juna-asemalle päästyäni pysähdyin oksentamaan kuusen alle. Ihmiset kääntyivät katsomaan – minun olisi tehnyt mieli kiroilla ja näyttää heille keskisormea. Junassa istuin käytävällä oven vieressä, kuuntelin kuulokkeistani Rauli Badding Somerjokea ja itkin, koska biisit koskettivat jotenkin oudosti enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Muutaman tunnin päästä tein raskaustestin, eikä enää mikään muukaan ollut ennallaan.

Illalla haimme kiinalaisesta valkosipulikanaa. Kävelimme keskustassa käsi kädessä, humalaiset ihmiset puhuivat kovempaa ja hoippuivat uhkaavammin kuin ennen. Mietin, miltä se tuntuisi, jos toisessa kädessä kävelisi pieni ihminen. Meidän pieni ihmisemme. Miltä tuntuisi selittää jollekin, että minä olen ollut ennen paljon muutakin kuin sinun äitisi. Mietin vappupalloja, pieniä kenkiä, Muumimaailmaa ja Stepan Lastenlaulua. Mietin baari-iltoja, jatkoja, keikkoja ja festareita.

Autossa soi Jätkäjätkät. Tyttö ja poika ne tanssissa pyörii, kohta jo lapsonen jaloissa hyörii, lapsi se varttuu, elämä se pyörii, pyörii, kierroksen uudelleen. Minä vilkaisin Mattia ja ajattelin, että me olemme hyviä tyyppejä, ja se pieni ihminen olisi oikeastaan aika onnekas saadessaan meidät vanhemmiksi.

Saunoimme. Matti kävi tupakalla puolen tunnin välein. Keskustelimme pimeässä huoneessa myöhään yöhön: tulevaisuudesta, menneisyydestä, unelmista ja peloista. Suunnitelmista, joita kummallakaan ei oikeastaan ollut. Katsoimme toisiimme ja itkimme, epäuskosta ja epävarmuudesta, ehkä onnestakin enemmän kuin mistään muusta. Aamuyöllä nukahdimme lapsuudenkotini sänkyyn tiukasti toisiimme takertuneina.

Emme olleet varmoja. Olimme aivan varmoja.

Sinä iltana hengitys haisi valkosipulilta ja minun maailmani muuttui oudommaksi, pelottavammaksi ja niin paljon paremmaksi.

Mitä kuuluu?

0

No eipä tässä mitään ihmeellistä, koulua, päiväkotia ja sen sellaista. Ihan mukavaa perusarkea.

Niin mä vastaan aina kun joku kysyy, mitä mulle nykyään kuuluu. Ei mitään ihmeellistä pitää sisällään aika paljon asioita.

Tammikuussa tytöt aloittivat päiväkotielämän: ensimmäisellä viikolla Aino kertoi päiviensä jälkeen minulle noin 24 kertaa, että hän ei tykkää enää äidistä tai isistä, eikä halua kotiin, eikä halua syödä tai nukkua ja päiväkoti on huono paikka, koska siellä on säännöt. Toisella viikolla sama tyyppi kysyi iltaisin, pääseekö seuraavana päivänä päiväkotiin ja itki launtaina, koska oli viikonloppu.

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana ei mitään ihmeellistä on tarkoittanut kaksi viikkoa räkää, kuumetta, yskää ja oksennusta. Liian aikaisia aamuja, liian katkonaisia yöunia. Mökkiviikonlopun ja ystävän syntymäpäiväbileet. Pitkiä metsälenkkejä, luistelua, lumiukkoja.

Kolme tai neljä kertaa viikossa puen päälleni jumppatrikoot ja ajan autolla kuntokeskukseen, jossa juoksen juoksumatolla, teen kyykkyjä, punnerran ja joskus mietin, voiko 24-vuotias ihminen kuolla urheillessaan sydänkohtaukseen. Arkisin ostan kaupasta avokadoja, tofua, tomaattimurskaa ja ruisleipää. Perjantaisin ostan itselleni rasian suklaarusinoita ja lasipullon Coca-Colaa, Matille yhden kaljan ja Ainolle Suffeli-suklaapatukan. Sunnuntaisin odotan maanantaita. Maanantaisin en odota mitään.

Koulussa kuvaan tiiliseinää ja varjoja, kirjoitan henkilökuvaa 88-vuotiaasta mummusta, teen elokuva-arvosteluja ja reportaaseja, seuraan käräjäoikeuden istuntoa, suunnittelen esitteitä kuvitteellisille kylpylöille ja muokkaan mustavalkokuvia värillisiksi. Otan selvää, mitä sote-uudistus käytännössä merkitsee ja ihmettelen, kuka älypää on nimennyt Eurooppa-neuvoston, Euroopan unionin neuvoston ja Euroopan neuvoston.

Ostan edelleen kuukaudessa noin viisi uutta kirjaa, koska optimistina luulen yhä, että ehtisin lukea ne ensi viikonloppuna, ensi viikolla, lähiaikoina tai pääsiäislomalla. Katson telkkarista Akin ja Ritan rakkausdieettejä tai Teen Momia, vaikka pitäisi tehdä koulutehtäviä ja maksaa laskut. Unohdan palauttaa päiväkodin lappuset ja nimikoida vaatteet. Käytän enemmän aikaa siivoamisen suunnitteluun kuin itse siivoamiseen, ja kuskaan äidilleni kassikaupalla pyykkejä pestäväksi, koska äidillä on kuivausrumpu.

Itken, kun lapseni on oppinut minulta salaa piirtämään, värittämään, leikkaamaan saksilla ja leikkimään leikkejä, joissa käydään kampaajalla ja lääkärissä ja nukke pyytää, voisiko nuken äiti vähän lohduttaa. Itken, kun lapseni kiipeää pinnasängystä ja tallustelee olohuoneeseen unisilmäisenä ja hiukset sekaisin, jotta ottaisin hänet syliini nukkumaan.

Ja silti, kaikesta räästä ja väsymyksestä huolimatta voisin vastata mitä kuuluu-kysymyksiin myös ihan valehtelematta ja naama peruslukemilla: ”Tosi hyvää! Arki on just nyt ihan tosi kivaa.”  Ovatko nämä sekopäiset ajat nyt niitä ruuhkavuosia, joista niin paljon olen kuullut puhuttavan ja joita hyvin pelonsekaisin tuntein joskus odotin?