Punaisella mökillä

0

Havupuiden tuoksu vihloo nenää. Kylmä vesi pistelee jalkapohjia. Aurinko saa järven pinnan kimaltelemaan.

Vesi on tänä vuonna epätavallisen korkealla. Rantasaunan savupiipusta tupruttaa savua. Kesäkukat on juuri istutettu – vielä pari päivää sitten maassa oli kymmenen senttiä lunta.

Ruokapöytä on katettu huolellisesti. Mummo päivittelee, ettei kalasta tullut nyt oikein hyvää, suolaa on liian vähän, pottujen kuori on liian paksua ja salaatti nyt on semmosta ku on. Lapset ja lapsenlapset syövät ensin, sitten äiti ja pappa. Mummo syö pienessä keittokomerossa seisaaltaan.

Pappa istuu puusohvalla toinen polvi toisen päällä ja heiluttelee jalkaansa. Katselee jalkapalloa ja silittää Helmin jalkapohjaa niin pitkään, että lopulta Helmi nukahtaa. Juttelee hennosti: muistaa paljon, unohtaa joskus. On ihan kaikesta kiinnostunut.

Televisio on tarpeettoman kovalla, mutta en kehtaa huomauttaa. Jokainen tavara on täsmälleen samalla paikalla kuin viisi tai viisitoista vuotta sitten. Lakattu puulattia kiiltää, valkoinen matto on putipuhdas eikä ikkunassa ole jälkeäkään.

Keskustelemme matkoista, lapsenlapsista, sairauksista, sukulaisista ja kuolemasta. Vuosiluvut ovat tärkeitä ja suurin osa keskusteluista rakentuu niiden pohjalle. Kukaan ei muista, tapahtuiko Thaimaan matka 1998 vai 1999 ja kuka oli tai ei ollut silloin eläkkeellä. Emmie tiä ja siekään se et ikinä muista mittän. 

Pitkospuita pitkin ei saa juosta, ettei lankea. Saunassa täytyy olla varovainen, ettei polta itseään. Jos menee uimaan, ei saa hukkua. Joka paikasta voi pudota ja kyllä mie sanon ettei siinole mittän järkiä lähtiä sinne vaarale kapuammaan. 

Pappa on rauhallinen ja tyyni. Mummo huolehtii ja hermoilee. Punainen mökki seisoo kaiken keskellä ylpeänä ja jykevänä eikä välitä mistään.

Mökki on maailman turvallisin paikka. Siellä on kaikki juuri niin kuin aina ennenkin.

Moi vaan!

0

Olen elossa.

Aika on tässä vähän vierähtänyt. On ollut asia nimeltä arki. Ehkä tiedättekin. En ole jaksanut kirjoittaa ja se on ollut tämän vuoden suurin virheeni. Viime sunnuntaina kello 03.14 listasin puhelimeni muistiinpanoihin viisitoista ideaa tuleville blogikirjoituksilleni. Nyt on kesä ja loma ja minun ajatuksillani jälleen tilaa ympärillään.

Olen kirjoittanut viimeksi 26.2. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista mukavaa.

Helmikuussa raahasin pinnasängyn ja syöttötuolin varastoon. Helmi nukkui ensimmäistä kertaa elämässään koko yön putkeen ilman yhtäkään itkua, maitopulloa, sängystä kiipeämistä tai vessanpönttöön kapuamista.

Maaliskuusta en muista hirveästi mitään. Kuvien perusteella olen leikannut lantiolle yltäneet hiukseni lyhyeksi, juonut nuotiolla kaakaota, fiilistellyt Olavi Uusivirran keikkaa, syönyt pashaa ja kävellyt punaisissa kumppareissa ihan joka paikkaan.

Huhtikuussa lensimme Matin kanssa Helsinkiin. Tanssimme ystäviemme kanssa valomerkkiin asti, huojuimme katukeittiön liepeillä aamuviideltä, valvoimme kahdeksaan kuunnellen vanhoja lempibiisejämme. Sunnuntai-iltana kotiin tullessa keho oli väsyneempi mutta mieli virkeämpi kuin aikoihin.

Vappuaattona nakkasimme iloisessa nousuhumalassa jokaisen kodissamme lojuneen tutin, tuttipullon sekä nokkamukin juhlallisesti roskakoriin ja nostimme sen jälkeen maljan, heitimme ylävitoset ja hihittelimme elämälle ja sille, että vauva-ajat perheessämme ovat ehkä ikuisesti ohi.

Toukokuussa räkätin Barcelonassa liian hienossa ravintolassa liian kovaa parhaan ystäväni kanssa lapsuudelle, nuoruudelle, aikuisuudelle, suomalaisuudelle, minun huolimattomuudelleni sekä lomakuville, joissa naamamme helottivat punaisena kuin vesimelonit.

Kesäkuun ensimmäinen päivä sanoimme rivitalokotimme vuokrasopimuksen irti.

Nyt minulla on hassut rusketusrajat, suklaata, uusi ihana kesäsoittolista Spotifyssa ja neljäsataaseitsemänkymmentäkahdeksan lukematonta blogipostausta.

Ulkona paistaa aurinko ja sataa vettä. Minä odotan myrskyä saapuvaksi. Sen luvattiin tulevan viimeistään yöllä.

On kiva olla tässä ja nyt. Onnellista. Hyvää. Ja silti en malta odottaa tulevaa.

Mitä teille kuuluu? Onko siellä enää ketään?

Palataan! Pian. Lupaan!

PS. Enää ei paista aurinko eikä minulla ole suklaatakaan. Jostakin syystä Lily ei olisi millään halunnut julkaista tätä juttua, mutta olin sisukas ja viimein neljän tunnin jälkeen sain erävoiton. Hah!