Tarina prinsessasta, moottoriveneen kapteenista ja rosvosta, joka olikin ihan kiltti

6

Viime vuoden viimeisenä lämpimänä päivänä lokakuussa vietimme aikaa eskarin pihalla. Helmi halusi, että leikimme yhdessä hänen keksimäänsä leikkiä. Hän jakoi roolit: äiti on prinsessa, isi prinssi ja hän itse on moottoriveneen kapteeni. Aino ei halunnut tuolla kertaa olla leikissä mukana, koska hän keskittyi kaiteiden päällä tasapainoiluun ja kiipeilytelineessä rimpuiluun.

Näin leikki eteni:

”Olipa kerran prinsessa nimeltään Tuhkimo. Hän asusteli yksinään valtavan suuressa ja hienossa linnassa. Välillä hänen luonaan kyläili myös prinssi, mutta suurimman osan ajasta prinssi vietti aikaansa jossakin muualla.

Toisaalla, veneensä hytissä, asusteli moottoriveneen kapteeni. Hän oli päättäväinen ja kovaääninen, eikä hän ehtinyt nukkua kahta sekuntia kauempaa, koska hänellä oli niin paljon tehtävää.

Eräänä päivänä, kun prinsessa tuli metsästä kävelyltä, hän löysi linnastaan tuntemattoman henkilön. Henkilö yritti olla kuin ei olisikaan ja toivoi, ettei prinsessa huomaisi häntä. Mutta prinsessa oli tarkka ja huomasi. Hän kysyi, mitä henkilö teki hänen linnassaan.

”Minä olen moottoriveneen kapteeni. Luulin tätä moottoriveneekseni, mutta tämä olikin sinun linnasi. Se oli minulle yllätys, koska luulin, että tämä on minun veneeni”, kapteeni selitti prinsessalle naama peruslukemilla.

Moottoriveneen kapteeni päätti jäädä linnaan asumaan. Hän otti perimmäisen huoneen itselleen ja teki sinne itselleen pedin. Sitten hän siivosi prinsessan huoneen ja laittoi prinsessan sänkyyn siniset lakanat, koska siniset lakanat olivat prinsessan lempilakanat.

Illalla prinsessaa paleli ja kiukutti.

”Prinssi, tule nyt lämmittelemään prinsessaasi”, kapteeni komensi linnan ulkopuolella käyskentelevää prinssiä.

Moottoriveneen kapteeni oli tarkka prinsessan nukkumaanmenoajasta. Kun tuli ilta, oli prinsessan mentävä ajoissa nukkumaan, eikä silmiä saanut aukaista enää sitten, kun oli ne kerran sulkenut.

Mutta yöllä moottoriveneen kapteeni heräsi ulkoa kantautuvaan mökään. Hän herätti myös prinsessan.

”Katso, rosvo on tullut pihallemme! Katso ikkunasta! Minä menen häätämään sen!” kapteeni huusi prinsessalle.

”En ole pelottava sinulle, vain rosvolle. Mene nyt minun huoneeseeni nukkumaan, minulla on kerrossänky ja mustavalkoiset lakanat, niin minä menen ulos häätämään rosvon pois. Silmät kiinni! Ei saa kurkkia!”

Prinsessa teki työtä käskettyä. Hän kömpi moottoriveneen kapteenin huoneeseen ja nukahti mukavaan kerrossänkyyn. Pihalta kuului taistelun ääniä.

Yhtäkkiä moottoriveneen kapteeni oli rosvo vierellään makuuhuoneen ovella. Prinsessa kauhistui. Kapteeni kertoi, että rosvo tuleekin heidän luokseen yökylään, sillä kerrossängyssä onkin kahden kerroksen sijaan kolme kerrosta. Kapteenille mustavalkoiset lakanat, prinsessalle siniset lakanat, rosvolle pinkit lakanat.

Aamulla prinsessa heräsi taas kapteenin päättäväiseen ääneen.

”Tule prinsessa, mennään viemään rosvo kotiin. Sen äiti odottaa sitä jo. Tule, minulla on helikopteri, mennään!” kapteeni huikkasi prinsessalle.

Ja niin he kaikki kolme, kapteeni, prinsessa ja rosvo lähtivät köpöttelemään kohti helikopteria. Prinsessa ihmetteli, miksi ihmeessä kapteeni muuttikin mielensä ja päätti auttaa rosvoa häätämisen sijaan.

”Rosvo oli vain surullinen, koska sillä ei ollut leikkikaveria, siksi se teki pahuuksia. Mutta se on ihan kiltti. Sen äiti ja vauvapoika-Rafu odottavat sitä jo kotonaan”, kapteeni kertoi ohjatessaan helikopteria kohti rosvon kotia.

Rosvo oli niin pieni, että se mahtui hyvin prinsessan syliin. Siinä se nökötti niin pitkään, että moottoriveneen kapteeni ja prinsessa veivät hänet takaisin kotiin äidin ja vauvapoika-Rafun luokse. Rosvolla olikin jo ehtinyt tulla kova koti-ikävä.

Sen pituinen se.”

Kun syksy iskee liian kovaa

13

Viime vuosi oli ihana, onnellisin pitkiin aikoihin. Se on toinen tarina, mutta juuri nyt on kerrottava, että onnellisesta vuodesta huolimatta olen kaikin tavoin todella väsynyt.

Vielä syksyllä istuin psykologin vastaanotolla ja selitin, miten hyvin kaikki asiani ovat. ”En tiedä, miksi edes tulin”, toistelin. Kerroin aiemmista romahduksistani, päivistä, jolloin en noussut sängystä ja kuukausista, jolloin kaikki oli tahmeaa ja sumuista. Oli syyskuu ja minä olin täynnä tarmoa, toivoa, onnea. Toisinaan ihmettelin menneisyyden itseäni, miksi en vain noussut sängystä ja ryhtynyt tuumasta toimeen, mikä siinä muka oli niin vaikeaa. ”Kymmenen vuotta olin masentunut ja nyt olen viimein selättänyt sen kaiken”, minä sanoin juhlallisesti psykologille. Katselin seinää, kun psykologi sanoi, että masennuskausia voi tulla vielä uudelleenkin. En usko, että päästäisin enää ikinä itseäni siihen jamaan, minä vastasin. Viimein uskallan olla onnellinen, mietin itseeni tyytyväisenä kuin olisin eronnut julkkisnainen lehden kannessa.

Tuli lokakuu. Olin yhä onnellinen, mutta pikku hiljaa aloin uupua. Niinä päivinä kun minun ei tarvinnut lähteä kotoa minnekään olin onnellisimmillani. Tanssin peilin edessä Loost Koossin ja Kemmurun tahtiin, otin itsestäni kuvan, jossa näytän iloiselta. Ostin appelsiinimehua ja kilottain appelsiineja, söin lasten vitamiinit, ja ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä, ainahan tähän aikaan vuodesta väsyttää. Siivosin kuin hullu, ja kuvittelin, että jos koti on kunnossa, myös pää pysyy kasassa. Psykologin luona kerroin, että nyt vähän väsyttää, stressaa, on aika paljon hommia, mutta ei sillä tavalla kuin ennen, ei tällä kertaa.

Sitten luisuin kohti marraskuuta. Romahdin. Nukuin ensimmäisen viikon lähes yötä päivää. Muutuin villasukkaolioksi, joka ravitsi itseään kaakaolla ja yhdellä kananmunaleivällä päivässä. Asioita jäi tekemättä. Aamulla heti herätessäni aloin odottaa iltaa ja sitä, että pääsen uneen. Kun psykologi kysyi mitä minulle kuuluu, minä itkin niin, etten saanut sanotuksi mitään. Häpesin itseäni ja suuria puheitani parantumisestani. Itkin kaikkia vaatimuksia, jotka olin itselleni asettanut. Itkin, etten jaksa enää rimpuilla ja yrittää olla kaikessa täydellinen. Itkin sitä, etten ikinä riitä itselleni, vaikka muut toistelevat minun olevan riittävän hyvä. Itkin, ettei riittävän hyvä tule minulle ikinä riittämään. Itkin myös sitä, ettei minulla ole oikeasti mitään järkevää syytä pahalle ololleni, nämä ovat etuoikeutetun ihmisen itsensä keksimiä typeriä ongelmia, on paljon ihmisiä, joilla on oikeasti asiat huonosti.

Edellisenä syksynä jaoin ystävilleni tärkeänä neuvoja: käy kerran viikossa metsässä, ota itsellesi aikaa, jooga auttaa rauhoittumaan. Viime syksynä kaikki nuo neuvot tuntuivat naurettavan typeriltä. Nukahdin joogatunnille kaksi kertaa ja muun ajan mietin ahdistuneena, miten selviäisin, jos kaikki läheiseni kuolisivat auto-onnettomuudessa. Olin mieluummin syömättä kuin vaivauduin laahustamaan 100 metriä lähikauppaan, joten matka lumiseen metsään tuntui ylivoimaiselta. Jos olin yksin, mieluummin nukuin kuin käytin ajan laadukkaasti hyväkseni.

Juuri nyt olen paikoillani. Itken välillä, nukun paljon, naurankin. Kirjoitan puhelimeeni listoja tälle vuodelle. Listoja, joissa lukee ”tee oppari, hanki töitä”, ja listoja, joissa lukee ”mene kävelylle, leivo pannukakku”.

Vähän kerrallaan alan saada luovuuttani takaisin. Inspiroidun. Suunnittelen. Kuuntelen lauluja, joita kuuntelin, kun ei väsyttänyt. Yritän muistaa tuon tunteen ja lähteä sitä kohti. Nousta ylös. Ruveta tuumasta toimeen.

Mutta vielä olen keskellä sumua. Kerään voimia. Suurin tavoitteeni on oppia rakastamaan itseäni silloinkin, kun en jaksaisi. Olla riittävän hyvä, seiskamiinus, välimallin tyyppi, vähän sinne päin.