Nostalgiaa ja loppulysähdys

4

Täytin tänään 28 vuotta. Ohi on ajat, jolloin kaverit kilpailivat siitä, kuka ehtii onnittelemaan Facebookissa ensimmäisenä keskiyön jälkeen. Eikä se oikeastaan haittaa, koska siinä vaiheessa yötä olin jo itsekin sikeässä unessa. Heti aamuseitsemältä sain onnitteluviestejä ystäviltäni. Onnitteluiden lomassa oli psykologisia päätelmiä ja kysymyksiä: miltä nyt tuntuu (flunssaiselta), miten meinaat juhlistaa (istumalla tutkimus- ja kehittämistoiminnan tunnilla kuuntelemassa luentoa semioottisesta analyysista).

Aina välillä mietin, olenko menossa elämässäni oikeaan suuntaan. Olenko itselleni rehellinen? Olenko muuttunut tylsäksi ja tasaiseksi? Ja sitten mietin, mitä hirveän valikoiva 15-vuotias tai kriisissä oleva 18-vuotias Anna minusta ajattelisi. Joka kerta olen nähnyt ajatuksissani menneisyyden Annan, joka ei olisi ikinä uskonut, että tulevaisuudessa voikin olla niin paljon kaikkea hyvää. Että voi olla perhe, jossa kaikilla on hyvä ja turvallinen olla. Voi olla työ, jossa yhtenä tehtävänä on kuvata mahdollisimman hullunkurisia videoita tai haastatella ihmisiä mitä kummallisimmista asioista. Tai opiskelu, jonka lopputyönä voi mennä ystävän kanssa mökille kuvaamaan dokumenttia koulun rahalla.

Aivan varmasti sekä 15-vuotias että 18-vuotias Anna jaksaisi kuunnella vanhemman versionsa kuulumisia, kunhan skeittiparkilta tai Onnelan kasaripuolen pöydillä tanssimisiltaan ehtisi. Tosin olen aika varma, että menneisyyden Anna mainitsisi aika nopeasti, että hammastahnatahrat lavuaarissa, koirankarvat lakanoissa tai karaokea laulava naapuri ei ole niin paha asia kuin 28-vuotias Anna luulee.

Tänä syksynä olen nostalgisoinut nuoruuttani jopa aikaisempaa enemmän.

Aloitan jokaisen aamuni kuuntelemalla soittolistaa, jonka nimi on ”ysillä”. (Ennen kuuntelin rikospodcasteja, mutta sitten masennuin ja järkytyin kurjista ihmiskohtaloista niin, että minun piti laittaa ne itseltäni jäähylle.) Suhtautumiseni soittolistaani on outo. Samaan aikaan tunnen taas kaikki ne ihanat, uudet, hämmentävät tunteet, joita 15-vuotiaana kaikkitietävänä hupparityttönä tunsin. Mutta toisaalta ymmärrän biisit paremmin nyt ja olen jopa vähän järkyttynyt (en kuitenkaan niin paljon, että soittolistakin pitäisi laittaa jäähylle). Voisin kuitenkin kirjoittaa vaikka kirjan kaikesta siitä, mikä biiseissä mättää. Osa biiseistä kuulostaa yksinäisten, eksyneiden, päihdeongelmaisten ja elämänhallinnaltaan ontuvien miesten kirjoittamilta. Sanat ovat täynnä vihaa, sovinismia, typerän käytöksen puolustelua, lapsellisia mielipiteitä, kirosanoja ja katkeruutta. Ja samalla ymmärrän, että minun pitäisi vain relata ja nauttia eikä analysoida niin vimmatusti kaikkea kuulemaani.

Lopetan jokaisen päiväni lukemalla Harry Potteria. Kesken oppitunnin, työpäivän tai kauppareissun koko kehooni leviää lämmin tunne, kun vain ajattelen sitä hetkeä illalla ennen nukkumaanmenoa, jolloin kaivaudun untuvapeittoon, asettelen pääni alle suuren tyynyn ja avaan kirjan Tylypahkan maailmaan. Ja kun en jaksaisi näpyttää tietokoneella koulutehtäviä tai kirjoittaa tunnilla muistiinpanoja, mietin Ronia, Harrya ja etenkin Hermionea Rohkelikon oleskeluhuoneessa, punaisissa nojatuoleissa takkatulen ääressä kirjoittamassa pergamenteille Kalkaroksen tai McGarmiwan määräämiä tutkielmia. V.I.P-kokeet, öh, ei kun valmistuminen tulossa, pakko jaksaa!

Kaiken tämän nostalgisoinnin jälkeen haluan sanoa, että 28 vuotta tuntuu ihan mun iältä. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni on jopa pieniä hetkiä, jolloin tunnen olevani oikeasti aikuinen. Sanoin eilen ystävälleni, että olen vanhentunut vuodessa ihan hirveästi. Tuntuu siltä, että olen vasta nyt päästämässä irti siitä, mitä olin 15 tai 10 vuotta sitten (paitsi musiikista ja kirjallisuudesta, niistä en kuitenkaan).

Tämän ikäisenä tunnen olevani kuin joogan loppurentoutuksessa, kun lopetan pinnistelyn, lysähdän ja päästän naamanikin valahtamaan. Se on jollakin tavalla säälittävä tunne. Että tällainenkö mä oikeasti olen: posket roikkuu, silmät pysyy auki vain puolittain, huulet vääntyy oudosti alaspäin. Ja sitten kuitenkaan ei yhtään säälittävää, vaan pelkästään ihanaa, vapauttavaa ja rentouttavaa. On ihmeellisen mukavaa päästää irti ja antaa itseni vain olla.