Tulimme tyhjillään olevaan mummolaan. Kello oli hieman yli yksi, ja eduskunnassa käsiteltiin jotakin asiaa, josta minä en tajunnut mitään. Helmi nukkui turvakaukalossaan täydessä ulkovaatetuksessa – ajattelin, että riisun hänet heti, kun äänestys on käyty. Aino leikki posliinikupeilla ja lauleskeli. Käteni olivat kylmät ja nihkeät.

Sitten tuli äänestys. Kaikki meni nopeasti ja yhtäkkiä taulussa näkyi luvut 92 ja 105. Mahassa muljahti. Repesin itkuun. Aino tuli näyttämään kieltään – hän oli varastanut mummon sokerikupista sokeripalan.

Kädet täristen laitoin viestin äidilleni ja veljelleni. Aino ihmetteli tunteenpurkaustani ja minä mietin onnellisena, että niin hän varmaan ihmettelee viidentoista vuoden päästäkin. Miettii, että olitpa äiti kahjo – mitä ihmeellistä siinä on: sehän on ihan itsestäänselvää, että kun rakastaa toista, saa mennä naimisiin.

Minun lapseni saavat elää nuoruutensa maassa, jossa oikeaa rakkautta ei määritellä kumppanin sukupuolen mukaan. Mä olen niin onnellinen.

(Tais täristä kädet vielä tässäkin..)