Minun ensimmäinen muistikuvani avioliitosta ja häistä on ehkä vuodelta 1996, jolloin leikimme kymmenen vuotta vanhemman isoveljeni kanssa Barbien ja Kenin häitä. Häihin oli kutsuttu kymmeniä vieraita aina pehmonalleista Lego-ukkoihin. Kaikilla oli hienot vaatteet ja kampaukset, joku jurputti kirkonpenkissä kateellisena ja toinen tärisi jännityksestä. Ken odotti komeana alttarilla, kun Barbie käveli kirkonkäytävää pitkin häikäisevän kauniina kimaltavassa mekossaan. Pappi puhui pitkään ja hartaasti. Lopulta tuli hetki, jolloin pappi kysyi: ”Tahdotteko ottaa toisenne aviopuolisoiksi ja rakastaa toisianne myötä- ja vastoinkäymisissä?” Ken katsoi hymyillen Barbieta ja sanoi: ”Tahdon”. Barbie katsoi Keniä ja kuiskasi: ”En tahdo”. Sen jälkeen Barbie juoksi valkoinen mekko hulmuten ulos, nallekarhujen ja muovisten sotilasukkojen jäädessä katsomaan tragediaa suu ammollaan.

Minulla on kolme isoveljeä – olen viettänyt heistä kahden häitä ja todistanut, kun he ovat lausuneet rakkaimmilleen ”Tahdon”. Haluan viettää vielä ainakin kahdet häät: minun ja minun rakkaimpani, sekä vanhimman veljeni ja hänen tulevan rakkaimpansa. Jostakin käsittämättömästä syystä tällä hetkellä meistä kahdesta vain minulla on oikeus avioliittoon rakastamani ihmisen kanssa. Se ei ole tasa-arvoista, oikeudenmukaista, eikä millään tavalla järjellä selitettävää.  

Huomenna eduskunta päättää asiasta, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Hermostuttaa. Älkää vaan tyrikö tätä nyt.

Minä tahdon päästä jännittämään, miten isoveljeni vastaa ratkaisevaan kysymykseen omissa häissään.