Jos toistaa sanan riittämätön päässään tarpeeksi monta kertaa, saattaa onnekkaasti unohtaa koko sanan merkityksen. Viime aikoina olen miettinyt usein, missäköhän vaiheessa aikuiselämää päähän asennetaan sellainen ihmeellinen ääni, joka kertoo jatkuvasti mitä kaikkea pitäisi tehdä – enemmän, paremmin, nopeammin.

Välillä minä halaan liian vähän ja huudan liian paljon. Unohdan sanoittaa itkuraivareissa kiljuvan lapseni tunteita, enkä osaa selittää liiemmin omianikaan. Kiroilen aamuyöllä peiton alla, kun lapsi itkee pinnasängyssään. Syön aamulla aina väärin, ja aina liian myöhään. Nukahdan sohvalle ja herään siihen, kun lapseni hakkaa päätäni kumisaappaalla, jolloin huomaan että lamppu on kaadettu, kirjat järsitty, lelut levitetty ja televisiokin on oudosti vinksallaan. Lisäksi lapseni katsovat päivittäin Muumeja, Risto Räppääjää, Monstereita, Helinä-keijua, Teletappeja; joinakin päivinä Pikku Kakkosen juontajakin puhuu heille varmaan enemmän kuin minä.

Koulussa käyn silloin kun olen saanut nukuttua enemmän kuin kaksi tuntia. Joskus teen koulutehtävät kello neljältä aamuyöllä samalla kun kuuntelen nappikuulokkeista lauluja, joissa itketään eroa tai puhutaan elämästä ja kuolemasta. Usein en halua edes lukea kirjoittamiani tekstejä, sillä minua hävettää puolivillaiset faktat, heikko argumentaatio, liian selvät sanavalinnat ja typerät kirjoitusvirheet. Kuulen joka viikko joltakin taholta, ettei toimittajille ole töitä, koska työpaikkoja on niin vähän ja hyviä toimittajia aivan hemmetisti.

Minä haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä ja lahjoittaa hyväntekeväisyyteen. Haluaisin lukea kaikki tärkeät uutiset, katsoa kiinnostavat dokumentit, kuunnella biisit, joita ihmiset hehkuttavat jossakin paikassa, josta minä en tiedä. Haluaisin ottaa selvää yhteiskunnan tilasta, budjetista, valmisteluista ja säädöksistä. Haluaisin keskustella, kirjoittaa, lukea, ja keskusteluissa perustella aina faktoilla enkä ollenkaan ristiriitaisilla tunteillani.

Eräänä päivänä tein innokkaana jonkinlaisen tunnelukko-testin. Sain vastaukseksi, että minulla on kaikki mahdolliset tunnelukot, paitsi tunnevaje.

Kotini on useimmiten aivan järkyttävä kaaos. Kaapit ovat täynnä turhaa roinaa, pyykit ovat räjähtäneet kylpyhuoneen lattialle, sohvan takaa voi löytää ison kasan pureskeltuja kynsiä enkä minä muista ikinä pyyhkiä keittiönpöydän puuroläiskiä. Ja mitä tulee parisuhteeseen: minua naurattaa Marja Hintikan uusi liveshow, koska minä todella tiedän, mistä siellä puhutaan.

Olen kuitenkin keksinyt erään keinon paeta riittämättömyyden tunnetta. Istun autoon, laitan musiikin täysille, laulan kurkku suorana ja unohdan hetkeksi sanan riittämättömyys. Ei toimi, jos takapenkillä istuu kolmevuotias, jonka mielestä on aina väärä biisi, liian isolla ja äiti sinä et kyllä osaa laulaa.

Kirjoittaessani tätä rakas ystäväni lähetti minulle viestin: Ahdistaa. Tuntuu etten riitä mihinkään, tai siihen mihin mun pitäis riittää. Hirveä tunne.” En ole takaraivossa järkkymättömästi kolkuttavan ääneni kanssa yksin. Saisikohan aivoihin lisäosana sellaisen äänen, joka sanoo tasaisin väliajoin ja väsymättä: sinä olet ihana ja riittävä, lopeta tuo itsesi soimaaminen ja ota nyt hyvä ihminen iisisti.

Tai kun tarkemmin mietin, sellainen lisäosahan onkin jo olemassa: se lisäosa on nimeltään ystävä.