Joulukuun ensimmäisenä päivänä makaan sohvalla ja etsin halpoja lentoja. Topi nukkuu selkäni päällä. Matti katsoo videoita, ehkä jotakin kalastukseen liittyvää, ja lukee minulle välillä uutisia Alexander Stubbista. Aino ja Helmi nukkuvat päiväuniaan jo kolmatta tuntia.

Kuuntelen soittolistaa, jonka nimi on syyssateet15. Ulkona on pimeää ja märkää; ikkunasta näkyy vain sotkuisen olohuoneen heijastus. Naapuri on laittanut siniset jouluvalot jo kuukausi sitten, ja iltakävelyllä melkein jokaisen kodin ikkunassa loistaa kynttelikkö. Jos katsoo tarkkaan, voi meidänkin ikkunasta nähdä keittiön pöydällä kasvavan joulukukan. Minä en ole varma, mikä kukka se on, mutta olen seurannut uteliaana milloin se puhkeaa täyteen loistoonsa ja kastellut sitä aina kun Matti on muistanut muistuttaa.

Viime yönä en nukkunut juurikaan. Googletin, kuinka paljon lapsella pitää olla kuumetta ennen kuin on syytä huoleen. Keinutin, lohdutin, tein lääkecocktaileja mehusta ja panadolista. Vaihdoin lakanan tilalle pyyhkeen ja hikisten yöpukujen tilalle puhtaat. Vilkuilin kelloa ja toivoin silmät kiinni ja hievahtamatta, että edes pienen hetken olisi aivan hiljaista ja minä ehtisin nukahtaa.

Tässä välissä kirjoitusta lapset heräsivät päiväuniltaan ja minun vuoroni oli taas lohduttaa ja sekoitella lääkkeitä, antaa mehua ja maitoa, pitää tärisevää, hetkessä ihan pieneksi reppanaksi muuttunutta lasta sylissäni. Päätin kirjoittaa jutun loppuun vaikka keskellä yötä, sillä olen kyllästynyt siihen, että kaikki, mitä aloitan, jää poikkeuksetta kesken.

Kävin kaupassa ostamassa kaksi joulukalenteria: ne olivat ensimmäisestä loppu ja toisessa järkyttävän kalliita. Aino luuli, että joulukuu tarkoittaa samaa kuin joulupukki. Hän alkoi heti suunnitella mitä joululahjoja voisi joulupukille antaa. Joulupukki pitää kuulemma erityisen paljon muumeista ja muumipeli olisi hänen ensimmäinen ja kaikista tärkein toiveensa, ja sen toiveen Aino aikoi toteuttaa.

Tänään olin ajatellut kurottaa täpötäyden vaatehuoneen ylähyllylle ja ottaa sieltä laatikon, jossa lukee ”joulu”. En kuitenkaan jaksanut. Ehkä huomenna, ehkä kahdenkymmenenneljän päivän päästä, tai ehkä ensi vuonna. Ei sen väliä.

Tänä vuonna en aio stressata joulusta hetkeäkään.