Alkuviikko on ollut aika kurja. Alakuloinen. Kolea. Väsynyt. Kaikin puolin surkea.

Aamulla piti kiiruhtaa kauppaan ostamaan aamiaista, sillä kaappi ammotti tyhjyyttään. Vadelmakeiton ja jogurttijuoman lisäksi päätin sijoittaa rahani uuteen suloiseen muistikirjaan. Tai oikeastaan kolmeen, sillä vihko-osasto yllätti positiivisesti ja minä en osannut taaskaan päättää vain yhtä, kun vaihtoehtoina oli niin monta kaunista kirjasta.

Päätin, että yhteen vihkoista kirjoitan vain hyviä asioita (kahteen muuhun ehkä vaikkapa reseptejä). Täytän kansien välin asioilla, joista iloitsen. Vaikka toisinaan on kurjuuksien kurjuus, niin jokaisessa päivässä on ainakin jotakin onnellista. En halua milloinkaan unohtaa, että elämä on enimmäkseen hyvää.

Ja niin vain harmaa vihkoseni sai ensimmäisen sivunsa täyteen jäsentelemätöntä tajunnanvirtaani. Siellä lukee näin:

”Matti toi kiinalaisesta päivälliseksi kanaa. Illalla Aino pärskytteli kylvyssä onnellisena (vedet minun päälle). Kylvyn jälkeen kokista ja takkatulen lämpö. Iltasatu, joka oli jo lapsena yksi parhaista.

Riidastakin huolimatta voi keskustella, nauraa yhdessä ja miettiä, että kaikki on ihan hyvin.

Peiton alla suklaata ja maitoa, sekä keskustelu siitä, miten tärkeää on, kun on juuret. Paikka, jossa on viettänyt lapsuutensa. Vanhemmat ja sisarukset, jotka muistuttavat, mistä tämä temperamentti ja hulluus onkaan periytynyt.

Tänään Aino sanoi: ”Aino rakastaa isiä, rakastaa äitiä, rakastaa kemmiä”. Minäkin rakastan Ainoa. Ja hänen pikkusiskoaan, ja sitä isiäkin.

Lapset nukkuu. Hiljaisuus. Puppa jii.”