Subi on alkanut näyttää uusintoja Iholla -sarjasta. Oon aika utelias ja musta on mielenkiintoista seurata erilaisten ihmisten elämää – tuntuu melkein siltä, kuin tutustuisi ihmiseen. Uusintoja katsellessa mietin, kuinka hauskaa olisi itsekin kuvata omaa elämää. Osaisinkohan olla aito? Pystyisinkö avautumaan kameralle estottomasti? Mitäköhän läheiset – saati tuntemattomat – sanoisivat, jos kantaisin kameraa jatkuvasti mukana?

Sitten rupesin oikeasti miettimään, mitä viitsisin kuvata. Kuvaisinko omat mökötyskohtaukset tai Matin aamuäreyden? Kuvaisinko Ainon huutoitkut tai sotkuisen kodin? Viitsisinkö kuvata minun ja äitini hölmöt keskustelut? Mitäköhän ihmiset sanoisivat veljieni härskeistä vitseistä tai minun mustasta huumorista? Alkaisinkohan tekemään kaikkea, joka näyttäisi jännältä kameralla ja saisi minun elämäni näyttämään erityisen hienolta? Vai alkaisinkohan avautumaan kameralle kakkavaipoista ja kasvavista pyykkivuorista?

Ainakin mä kuvaisin Ainon aamulla kikattamassa pinnasängyssään ja illalla sen, kun on hiljaista ja valot sammuu. Kuvaisin iltakävelyt ja hehkuttaisin lempibiisejäni. Kuvaisin ystävien kanssa hulluttelut ja sen, kun Matti kutittaa niin paljon, että minun nauru kuulostaa räkättirastaalta. Kuvaisin Ainon kylvyssä räpiköimässä, Topin naapurin pihalla piehtaroimassa. Kuvaisin auringon, sateen, ukkosen, usvan, värikkään taivaan.

Tänään mä olisin kuvannut sen, kun oltiin kaikki neljä lepäämässä sängyssä ihan lähekkäin, kuunneltiin vanhoja lauluja ja naurettiin. Sen, kun Aino käveli haparoivasti, mutta ylpeänä uusilla kengillään ensimmäistä kertaa. Sen, kun haettiin uusi matto Tupokselta – automatkan keskustelut, biisien ruotimiset ja ehkä yhden lyhyen mökötyskohtauksen. Sen, kun syötiin Arnoldsin munkkia ja haettiin kiinalaisesta valkosipulikanaa. Senkin, kun mä itkin kuunnellessani Kaija Koon Meidät on arvottu -biisiä.

Onneksi ei tarvitse kuvata mitään, ilman kameraa on ihan hyvä. Ehkä kuitenkin mietin aamulla, miltä Ainon kikatus tai minun uninen naama näyttäisi telkkarissa.