Voi kökkö tätä viikkoa. Maanantaina ajattelin Ainon syöneen ärrinmurrin-keksejä: lautaset ja ruoka lentelivät, mikään ei sujunut, uni ei tullut millään konsteilla, vain syli kelpasi, tai eipä sittenkään. Jossakin vaiheessa tajusin viimein, että lasittunein silmin sylissäni venkoileva tyyppi on ihan tulikuuma. Aino on ollut elämänsä aikana kolme kertaa sairaana ja silti mä ajattelin, että taas. Vastahan se kuukausi sitten sairasti. Ja sitä ennen vuonna 2012.

Mä olen ehkä maailman surkein kotitohtori. Kuumemittari näytti aamuöisin melkein 40 astetta, mutta pikkupotilas oli urhea ja rauhallinen, joskin hieman pökkyräinen. Mä itkeä tihrustin ja hoin ääneen (itselleni), että ei tässä nyt mitään hätää. Kuumetta vaan. Kyllä se suppo auttaa kohta, köllötellään nyt tässä ihan rauhassa vaan. Mut hitto pitäisiköhän mun silti vielä varmistaa äidiltä, onko tämä korkea kuume nyt varmasti normaalia?

Aino halusi mitata kuumeen Peppi-nukeltakin. Yöllä hän halusi tietää tarkkaan, mitä mummo, pappa, Jussi-eno, isi, Topi-koira tai nukke tekee. ”Kaikki nukkuu, yritä sinäkin kulta nukkua, niin aamulla on jo parempi olo”, mä vastasin. Aino otti mua kädestä kiinni, katsoi silmiin ja sanoi: ”rakas”. Sen jälkeen en enää tihrustanut itkua, vaan kastelin lapseni kyynelillä.

Maanantain ja perjantain väliin on mahtunut aika monta suppoa, pillimehuja, tunneittain Känniinejä, kirjoja ja hassuja asuja. Ikkunoissa lisää tahmaisia jälkiä. Autoja, koiria ja auringonpaistetta kolmannesta kerroksesta ihailtuna. Nolla tuntia ulkona. Öisin hikinen napero kainalossa pyörimässä. Väsymystä ja kyyneleitä.

Just nyt mä odotan, että päiväunilla koisaava Aino heräisi. Unien jälkeen on vuorossa mummola, haravointi, Kärppä-peli ja Topi-koira. Siis hurraa: kuume selätetty! Olihan tätä jo jumalauta odotettukin. Mun pää ei ehtinytkään hajota neljän seinän sisälle.

Kerroin Ainolle, että kun hilloja syö tarpeeksi, niin kuume kukistuu. Seuraavana päivänä kuume hellitti. Superfoodia!