Mietin usein raskausaikana, miksi neuvolassa ei päde koskaan se aika, mikä ollaan sovittu. Aina heitti vähintään kymmenen minuuttia ja mä olin kiukkuinen, kun koko raskausaika oli vain odotusta, odotusta ja lisää odotusta.

Kröhöm, nyt mä sitten tiedän. Neuvolassa ollaan aina myöhässä, koska osa asiakkaista on aina myöhässä. Mäkin olin raskausaikana ajoissa sohvalla napottamassa, kun ei tarvinnut laittaa valmiiksi kuin itseni. Nykyään olen aina myöhässä. Aino ei välttämättä syökään niin nopeasti kuin olin ajatellut. Vaippavahinkokin käy jotenkin aina silloin, kun pitäisi olla jo lähdössä. Lisäksi avaimet, lompakko tai tutti on tietenkin usein ratkaisevalla hetkellä jossain teillä tietymättömillä.

Tänäänkään meidän aamu ei mennyt ihan niinkuin olin suunnitellut. Yhdeksältä oli siis sovittuna neuvola ja mä olin laittanut herätyskellon soimaan kahdeksalta. Heräsin kymmentä vaille kahdeksan ja ajattelin, että kerrankin ehditään ajoissa! Ainolla ei ollut nälkä. Sukkahousut oli rikki. Missä vaipat? Missä sukat? ”Matti, voiko laittaa eripari sukat?” Sitten kaikki olikin valmista ja kellokin vasta kymmentä vaille. Olin jo astumassa ovesta ulos, kun muistin – neuvolakortti! Ensin etsin loogiset paikat: lipaston, vauvakirjan ja keittiön pöydän. Sitten epäloogiset paikat: lehtikorin, laskupinon ja kirjahyllyn. Sen jälkeen herätin jälleen nukkuvan Matin, joka tuli avuksi etsimään. Katsottiin maton alta, sohvan alta, makuuhuoneesta, matkalaukusta ja minun vauvakirjan välistä. Lopulta neuvolakortin kuoret löytyivät tv-tason alta ja itse neuvolakortti minun yöpöydän alta. Kello tasan yhdeksän – me ollaan taas myöhässä.

Neuvolassa huomasin, että minulla oli edellispäivän ripsivärit naamalla. Hupparin otin mökillä mukana olleesta matkalaukusta, rinnuksessa oli jotain, ehkä ketsuppia. Hiukset oli tyylikkäästi puoleksi kiharalla, koska harjoittelin eilen kampauksen tekoa. Aino touhotti, repi neuvolan mapit kaapista, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan ja karkasi käytävälle kävelylle. Hups, hups ja hups.

Kuinkakohan uskottava oli vastaukseni, kun neuvolantäti kyseli mun kuulumista. ”Tosi hienosti menee!” – vaikka mulla onkin likainen paita, liian isot farkut, meikit poskilla ja vasta neljä päivää sitten pestyt hiukset. Onneksi kiltti täti antoi paljon kehuja, ”ihana lapsi, olette onnekkaita!”  Niinpä. Siis hyvin menee.

Anteeksi kaikille, jotka joutuvat jonottamaan neuvolassa minunlaisteni urpojen takia. Raivostuttavaa, tiedän. Mä lupaan, että ensi kerralla olen ajoissa – eli varaan ajan vasta iltapäivälle.