Tulinpahan vain ilmoittamaan, että Mikko Alatalo jakaa ympäriinsä täysin väärää tietoa. Tiedättehän sen kamalan ränkytysbiisin, jossa lauletaan rusinoita syövästä noidasta. Jos ei jostakin syystä muistu mieleen, niin tässä pieni ote:

Olipa kerran pieni paha noita, känkkäränkkä nimeltään 
Se huvittelee syömällä rusinoita ja iskemällä kepillään 
Se on niin pieni, että aikuiset ei pysty sitä näkemään 
Mutta lasten luokse se mielellään tulee kyläilemään 

Ai siis miten niin ”on niin pieni että aikuiset ei pysty sitä näkemään”? Kyllä muuten pystyy. Hyvinkin pystyy, joskus jopa huomattavasti selkeämmin kuin yksikään lapsi. Jostakin se rusinoita mussuttava pirulainen aina hyppää olalle sanelemaan, mitä kannattaa huutaa sanoa, kun joku asia ottaa ihan kunnolla päähän. Tämä känkkäränkkä, jonka mä olen viime aikoina tavannut yllättävän usein, on kyllä aika pahansisuinen ja sitkeä tyyppi – ei meinaa lähteä kulumallakaan. Viimeksi tänään olen treffaillut häntä ja voisin sanoa, että vähän paha maku jäi taas hänen tapaamisestaan. Hän saa minut aina miettimään vasta jälkikäteen, onko ne itkupotkuraivarit nyt kuitenkaan kovin järkevän aikuisen hommia?

Miksi kukaan ei koskaan ota äitiä syliin, silitä hiuksia ja sano: ”Voi sinua raukkaa. Sä oot kyllä ihan hirveän väsynyt – ihan ymmärrettävää, että suututtaa. Nyt kun laitat nukkumaan, niin huomenna on jo paljon parempi päivä”? Tänään mä olisin kaivannut juuri sitä.