Istuin kylpyhuoneen lattialla suihkun alla, kuuma vesi virtasi selkääni pitkin. Hörpin Mountain Dewiä keltaisesta muovimukista, jonka muutama kuukausi aikaisemmin olin salaa napannut lapsuudenkotini astiakaapista muuttaessani ensimmäiseen omaan kotiini. Kuume oli noussut jo yli neljäänkymmeneen. Minua paleli ja oksetti.

Matti oli juuri lähtenyt Kuusamoon töihin. Kysynyt, pärjäänkö varmasti. Seuraavana päivänä mummo ja pappa toivat särkylääkettä ja pussillisen ruokaa: limsaa, vanukkaita, karjalanpataa, suolakurkkuja ja joulutorttuja. Mummo hössötti, voi hyvänen aika sentään, miten sie noin oot menny sairastumaan, minä tärisin peiton alla ja lupasin soittaa, jos tulee hätä.

Muutaman päivän päästä kuume oli laskenut. Pakkasin matkalaukun ja lähdin kohti Oulua, jossa Matti jo odotti minua. Juoksin junalle liian ison matkalaukkuni kanssa, ja juna-asemalle päästyäni pysähdyin oksentamaan kuusen alle. Ihmiset kääntyivät katsomaan – minun olisi tehnyt mieli kiroilla ja näyttää heille keskisormea. Junassa istuin käytävällä oven vieressä, kuuntelin kuulokkeistani Rauli Badding Somerjokea ja itkin, koska biisit koskettivat jotenkin oudosti enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Muutaman tunnin päästä tein raskaustestin, eikä enää mikään muukaan ollut ennallaan.

Illalla haimme kiinalaisesta valkosipulikanaa. Kävelimme keskustassa käsi kädessä, humalaiset ihmiset puhuivat kovempaa ja hoippuivat uhkaavammin kuin ennen. Mietin, miltä se tuntuisi, jos toisessa kädessä kävelisi pieni ihminen. Meidän pieni ihmisemme. Miltä tuntuisi selittää jollekin, että minä olen ollut ennen paljon muutakin kuin sinun äitisi. Mietin vappupalloja, pieniä kenkiä, Muumimaailmaa ja Stepan Lastenlaulua. Mietin baari-iltoja, jatkoja, keikkoja ja festareita.

Autossa soi Jätkäjätkät. Tyttö ja poika ne tanssissa pyörii, kohta jo lapsonen jaloissa hyörii, lapsi se varttuu, elämä se pyörii, pyörii, kierroksen uudelleen. Minä vilkaisin Mattia ja ajattelin, että me olemme hyviä tyyppejä, ja se pieni ihminen olisi oikeastaan aika onnekas saadessaan meidät vanhemmiksi.

Saunoimme. Matti kävi tupakalla puolen tunnin välein. Keskustelimme pimeässä huoneessa myöhään yöhön: tulevaisuudesta, menneisyydestä, unelmista ja peloista. Suunnitelmista, joita kummallakaan ei oikeastaan ollut. Katsoimme toisiimme ja itkimme, epäuskosta ja epävarmuudesta, ehkä onnestakin enemmän kuin mistään muusta. Aamuyöllä nukahdimme lapsuudenkotini sänkyyn tiukasti toisiimme takertuneina.

Emme olleet varmoja. Olimme aivan varmoja.

Sinä iltana hengitys haisi valkosipulilta ja minun maailmani muuttui oudommaksi, pelottavammaksi ja niin paljon paremmaksi.