Viime vuosi oli ihana, onnellisin pitkiin aikoihin. Se on toinen tarina, mutta juuri nyt on kerrottava, että onnellisesta vuodesta huolimatta olen kaikin tavoin todella väsynyt.

Vielä syksyllä istuin psykologin vastaanotolla ja selitin, miten hyvin kaikki asiani ovat. ”En tiedä, miksi edes tulin”, toistelin. Kerroin aiemmista romahduksistani, päivistä, jolloin en noussut sängystä ja kuukausista, jolloin kaikki oli tahmeaa ja sumuista. Oli syyskuu ja minä olin täynnä tarmoa, toivoa, onnea. Toisinaan ihmettelin menneisyyden itseäni, miksi en vain noussut sängystä ja ryhtynyt tuumasta toimeen, mikä siinä muka oli niin vaikeaa. ”Kymmenen vuotta olin masentunut ja nyt olen viimein selättänyt sen kaiken”, minä sanoin juhlallisesti psykologille. Katselin seinää, kun psykologi sanoi, että masennuskausia voi tulla vielä uudelleenkin. En usko, että päästäisin enää ikinä itseäni siihen jamaan, minä vastasin. Viimein uskallan olla onnellinen, mietin itseeni tyytyväisenä kuin olisin eronnut julkkisnainen lehden kannessa.

Tuli lokakuu. Olin yhä onnellinen, mutta pikku hiljaa aloin uupua. Niinä päivinä kun minun ei tarvinnut lähteä kotoa minnekään olin onnellisimmillani. Tanssin peilin edessä Loost Koossin ja Kemmurun tahtiin, otin itsestäni kuvan, jossa näytän iloiselta. Ostin appelsiinimehua ja kilottain appelsiineja, söin lasten vitamiinit, ja ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä, ainahan tähän aikaan vuodesta väsyttää. Siivosin kuin hullu, ja kuvittelin, että jos koti on kunnossa, myös pää pysyy kasassa. Psykologin luona kerroin, että nyt vähän väsyttää, stressaa, on aika paljon hommia, mutta ei sillä tavalla kuin ennen, ei tällä kertaa.

Sitten luisuin kohti marraskuuta. Romahdin. Nukuin ensimmäisen viikon lähes yötä päivää. Muutuin villasukkaolioksi, joka ravitsi itseään kaakaolla ja yhdellä kananmunaleivällä päivässä. Asioita jäi tekemättä. Aamulla heti herätessäni aloin odottaa iltaa ja sitä, että pääsen uneen. Kun psykologi kysyi mitä minulle kuuluu, minä itkin niin, etten saanut sanotuksi mitään. Häpesin itseäni ja suuria puheitani parantumisestani. Itkin kaikkia vaatimuksia, jotka olin itselleni asettanut. Itkin, etten jaksa enää rimpuilla ja yrittää olla kaikessa täydellinen. Itkin sitä, etten ikinä riitä itselleni, vaikka muut toistelevat minun olevan riittävän hyvä. Itkin, ettei riittävän hyvä tule minulle ikinä riittämään. Itkin myös sitä, ettei minulla ole oikeasti mitään järkevää syytä pahalle ololleni, nämä ovat etuoikeutetun ihmisen itsensä keksimiä typeriä ongelmia, on paljon ihmisiä, joilla on oikeasti asiat huonosti.

Edellisenä syksynä jaoin ystävilleni tärkeänä neuvoja: käy kerran viikossa metsässä, ota itsellesi aikaa, jooga auttaa rauhoittumaan. Viime syksynä kaikki nuo neuvot tuntuivat naurettavan typeriltä. Nukahdin joogatunnille kaksi kertaa ja muun ajan mietin ahdistuneena, miten selviäisin, jos kaikki läheiseni kuolisivat auto-onnettomuudessa. Olin mieluummin syömättä kuin vaivauduin laahustamaan 100 metriä lähikauppaan, joten matka lumiseen metsään tuntui ylivoimaiselta. Jos olin yksin, mieluummin nukuin kuin käytin ajan laadukkaasti hyväkseni.

Juuri nyt olen paikoillani. Itken välillä, nukun paljon, naurankin. Kirjoitan puhelimeeni listoja tälle vuodelle. Listoja, joissa lukee ”tee oppari, hanki töitä”, ja listoja, joissa lukee ”mene kävelylle, leivo pannukakku”.

Vähän kerrallaan alan saada luovuuttani takaisin. Inspiroidun. Suunnittelen. Kuuntelen lauluja, joita kuuntelin, kun ei väsyttänyt. Yritän muistaa tuon tunteen ja lähteä sitä kohti. Nousta ylös. Ruveta tuumasta toimeen.

Mutta vielä olen keskellä sumua. Kerään voimia. Suurin tavoitteeni on oppia rakastamaan itseäni silloinkin, kun en jaksaisi. Olla riittävän hyvä, seiskamiinus, välimallin tyyppi, vähän sinne päin.