Olen elossa.

Aika on tässä vähän vierähtänyt. On ollut asia nimeltä arki. Ehkä tiedättekin. En ole jaksanut kirjoittaa ja se on ollut tämän vuoden suurin virheeni. Viime sunnuntaina kello 03.14 listasin puhelimeni muistiinpanoihin viisitoista ideaa tuleville blogikirjoituksilleni. Nyt on kesä ja loma ja minun ajatuksillani jälleen tilaa ympärillään.

Olen kirjoittanut viimeksi 26.2. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista mukavaa.

Helmikuussa raahasin pinnasängyn ja syöttötuolin varastoon. Helmi nukkui ensimmäistä kertaa elämässään koko yön putkeen ilman yhtäkään itkua, maitopulloa, sängystä kiipeämistä tai vessanpönttöön kapuamista.

Maaliskuusta en muista hirveästi mitään. Kuvien perusteella olen leikannut lantiolle yltäneet hiukseni lyhyeksi, juonut nuotiolla kaakaota, fiilistellyt Olavi Uusivirran keikkaa, syönyt pashaa ja kävellyt punaisissa kumppareissa ihan joka paikkaan.

Huhtikuussa lensimme Matin kanssa Helsinkiin. Tanssimme ystäviemme kanssa valomerkkiin asti, huojuimme katukeittiön liepeillä aamuviideltä, valvoimme kahdeksaan kuunnellen vanhoja lempibiisejämme. Sunnuntai-iltana kotiin tullessa keho oli väsyneempi mutta mieli virkeämpi kuin aikoihin.

Vappuaattona nakkasimme iloisessa nousuhumalassa jokaisen kodissamme lojuneen tutin, tuttipullon sekä nokkamukin juhlallisesti roskakoriin ja nostimme sen jälkeen maljan, heitimme ylävitoset ja hihittelimme elämälle ja sille, että vauva-ajat perheessämme ovat ehkä ikuisesti ohi.

Toukokuussa räkätin Barcelonassa liian hienossa ravintolassa liian kovaa parhaan ystäväni kanssa lapsuudelle, nuoruudelle, aikuisuudelle, suomalaisuudelle, minun huolimattomuudelleni sekä lomakuville, joissa naamamme helottivat punaisena kuin vesimelonit.

Kesäkuun ensimmäinen päivä sanoimme rivitalokotimme vuokrasopimuksen irti.

Nyt minulla on hassut rusketusrajat, suklaata, uusi ihana kesäsoittolista Spotifyssa ja neljäsataaseitsemänkymmentäkahdeksan lukematonta blogipostausta.

Ulkona paistaa aurinko ja sataa vettä. Minä odotan myrskyä saapuvaksi. Sen luvattiin tulevan viimeistään yöllä.

On kiva olla tässä ja nyt. Onnellista. Hyvää. Ja silti en malta odottaa tulevaa.

Mitä teille kuuluu? Onko siellä enää ketään?

Palataan! Pian. Lupaan!

PS. Enää ei paista aurinko eikä minulla ole suklaatakaan. Jostakin syystä Lily ei olisi millään halunnut julkaista tätä juttua, mutta olin sisukas ja viimein neljän tunnin jälkeen sain erävoiton. Hah!