Havupuiden tuoksu vihloo nenää. Kylmä vesi pistelee jalkapohjia. Aurinko saa järven pinnan kimaltelemaan.

Vesi on tänä vuonna epätavallisen korkealla. Rantasaunan savupiipusta tupruttaa savua. Kesäkukat on juuri istutettu – vielä pari päivää sitten maassa oli kymmenen senttiä lunta.

Ruokapöytä on katettu huolellisesti. Mummo päivittelee, ettei kalasta tullut nyt oikein hyvää, suolaa on liian vähän, pottujen kuori on liian paksua ja salaatti nyt on semmosta ku on. Lapset ja lapsenlapset syövät ensin, sitten äiti ja pappa. Mummo syö pienessä keittokomerossa seisaaltaan.

Pappa istuu puusohvalla toinen polvi toisen päällä ja heiluttelee jalkaansa. Katselee jalkapalloa ja silittää Helmin jalkapohjaa niin pitkään, että lopulta Helmi nukahtaa. Juttelee hennosti: muistaa paljon, unohtaa joskus. On ihan kaikesta kiinnostunut.

Televisio on tarpeettoman kovalla, mutta en kehtaa huomauttaa. Jokainen tavara on täsmälleen samalla paikalla kuin viisi tai viisitoista vuotta sitten. Lakattu puulattia kiiltää, valkoinen matto on putipuhdas eikä ikkunassa ole jälkeäkään.

Keskustelemme matkoista, lapsenlapsista, sairauksista, sukulaisista ja kuolemasta. Vuosiluvut ovat tärkeitä ja suurin osa keskusteluista rakentuu niiden pohjalle. Kukaan ei muista, tapahtuiko Thaimaan matka 1998 vai 1999 ja kuka oli tai ei ollut silloin eläkkeellä. Emmie tiä ja siekään se et ikinä muista mittän. 

Pitkospuita pitkin ei saa juosta, ettei lankea. Saunassa täytyy olla varovainen, ettei polta itseään. Jos menee uimaan, ei saa hukkua. Joka paikasta voi pudota ja kyllä mie sanon ettei siinole mittän järkiä lähtiä sinne vaarale kapuammaan. 

Pappa on rauhallinen ja tyyni. Mummo huolehtii ja hermoilee. Punainen mökki seisoo kaiken keskellä ylpeänä ja jykevänä eikä välitä mistään.

Mökki on maailman turvallisin paikka. Siellä on kaikki juuri niin kuin aina ennenkin.