Perjantaina oli kauan odotettu PMMP:n jäähyväiskeikka. Fiilikset keikan jälkeen: en kestä, mistä tollaisen asenteen saa, ei tämä voinut olla viimeinen kerta, saataiskohan vielä jostain liput Helsingin jäähallikeikalle? Keikan aikana huusin kurkkuni käheäksi ja hypin niin kovaa, että hikipisarat valuivat kasvoilla. Oli minä, joukko ihmisiä – tuttuja ja tuntemattomia – ja mä melkein pakahduin onnesta. Suljin silmät ja yritin painaa tiukasti mieleen, miltä sillä hetkellä tuntui. Oli Kovemmat kädet, Päiväkoti, Kesäkaverit, Joutsenet. Oli poikaystävä, joka otti juuri oikeaan aikaan kädestä kiinni ja ystävä, joka on aina oikein sellaisena kun on. Minä ehkä itkin, välillä nauroin ja enimmäkseen ajattelin, että kaikki nämä sanat on totta.

Jos mä jotakin fanitan, niin noita naisia. Rehellisiä, röyhkeitä, upeita ja itsevarmoja. Sellaisia, joiden haluaisin olevan tyttärenikin esikuva. On parempi sanoa suoraan kuin antaa olla. Välillä saa haistattaa vitut vaikka kaikelle, kunhan ei jää vellomaan onnettomaan. Kaikkein parasta on olla oma itsensä. Tässä elämä on: epäreilua, ikävää, onnellista – hetkiä, joita ei saa koskaan takaisin.

Keikan ja baarin jälkeen mä halusin pelata Trivial Pursuitia aamuseitsemään. Ihan vaan siksi, koska en olisi halunnut sen päivän loppuvan koskaan. Aamulla heräsin hiukset takussa ja rättiväsyneenä, ripsivärit oli varisseet pois. Silloin Matti sanoi, että mä olen kaunis. Heitin jäähyväiset jollekin menneelle, mutta onni jäi.

Monta uutta kesäkaverii/ tällaista on ehkä olla nuori/ kerrankin unohtaa kaikki se vakava/ mitä on huomenna/ ja vittu ikinä