Olen pyöritellyt sanoja mielessäni lokakuun, marraskuun, joulukuun. Pitäisi kertoa täydellisistä kesäpäivistä, syksyn oivalluksista, uusista suunnitelmista, elämästä ja nuoruudesta. Puhelimen muistio täyttyy ideoista, siellä lukee esimerkiksi: Ainon kuvat, lapsuuden odotukset, synttärit, kesämuistelot, anteeksipyynnön vaikeus, neulomisen ihanuus. Autossa aamuruuhkassa istuessani kirjoitan mielessäni postaukset valmiiksi kokonaisuuksiksi ja kun sitten viimein pääsen tietokoneen ääreen, kaikki tuntuu jotenkin typerältä ja mitättömältä. Että miksi selitän tällaista, olisi järkevämpääkin tekemistä, pitäisi kirjoittaa essee tv-journalismista ja yöpöydälläkin odottaa kuusi kesken jäänyttä kirjaa. Ketä edes kiinnostaa vaikeuteni pyytää anteeksi tai lapsuuteni odotukset?

Viime keväänä ajelin Rovaniemelle kolmestaan Ainon ja Helmin kanssa. Kuuntelin J. Karjalaista, tytöt nukkuivat takapenkillä, oli pimeää ja autossa liian huonot valot. Ajatukset hyppivät sinne tänne, lapsuuteen, tulevaisuuteen, omiin virheisiin, suuriin päätöksiin, yhteen ihan tavalliseen päivään neljän vuoden taakse, jolloin tein kasvissosekeittoa ja kerrostalomme pihassa seisoi poro. Sitten yhtäkkiä, jossain Kemin ja Rovaniemen välillä sain päähäni, että kirjoitan kirjan. Kerroin ajatuksesta äidille heti Rovaniemelle päästyäni ja heti sen ääneen sanottuani se tuntui jotenkin todellisemmalta. Seuraavina viikkoina en ajatellut mitään muuta kuin kirjoittamista. Kuntosalin juoksumatolla, kouluun ajaessa, ruokaa laittaessa, juuri ennen nukahtamista. Uppouduin kirjaan, mutta en kuitenkaan tehnyt mitään konkreettista.

Enää en mieti kirjan kirjoittamista ihan joka hetki, mutta kuitenkin noin joka päivä. Muistiossani on kirjaan 36 tapahtumaa ja päässäni lähes valmis kirja. Puhun kirjan kirjoittamisesta tutuille ja tuntemattomille, yleensä humaltuneena. Synttäreillä, festareilla, etkoilla ja jatkoilla. Että vielä joskus minä kirjoitan kirjan, tiedän jo mitä siinä tapahtuu, mutta en ole vielä aloittanut. Yleensä ihmiset kysyvät, miksi en aloita heti.

Tänään en jaksa. En uskalla. Olen vielä nuori, ehdin kyllä. Ei se ole niin helppoa. Mitä jos ketään ei kiinnosta?

Vihaan uudenvuodenlupauksia. Tai ei, en vihaa uudenvuodenlupauksia, vaan lupauksia, joita ei pidetä. Minun elämässäni uudenvuodenlupaus on ollut joka kerta synonyymi asialle, jota en ainakaan vuoden aikana toteuta.

Siksi en tänä vuonna lupaa mitään. Tänään mä aion vain aloittaa. Ensimmäisenä aloitin tästä postauksesta. Aloitin maailman tylsimmästä aiheesta, kirjoittamisesta, mutta mitä sitten. Elämäkin on välillä ihan pirun tylsää.

Hyvää uutta vuotta, ihmiset. Olkoon se täynnä festareita, juhlia, etkoja ja jatkoja, joissa jutellaan niistä jutuista, mitä just nyt tehdään eikä niistä, mitä pitäisi tehdä.