Päivällä Matti on käynyt kaupassa ja ostanut vahingossa puuroputelin sijaan kauravelliä, jonka olen päättänyt antaa Helmille riisivellin sijaan ennen nukkumaanmenoa. Hieman ennen yhdeksää lähetän kaverinsa luona hengailevalle Matille kuvaviestin, jossa Helmi on yllättäen sammahtanut matolle. Laitan valmiiksi tuttipulloon lorauttamani vellin jääkaappiin odottamaan sitä hetkeä, kun Helmi herää ensimmäistä kertaa syömään. 

Jo ennen kymmentä siirryn itse sänkyyn, selailen puhelinta, luen kirjaa, koetan saada unta. En kuitenkaan saa, koska jo aikaisemmin päivällä alkanut pääkipu on voimistunut järkyttäväksi jyskytykseksi iltaa kohti. Puoli yhdeltätoista ulko-ovi käy ja Matti tulee katsomaan, nukunko jo. Sitten hän selittää ummet ja lammet jostakin asiasta – nauramme ehkä hieman liian kovaan ääneen. Pinnasängystä alkaa kuulua epämääräistä muminaa, joka vähitellen voimistuu itkuksi. Velli ei mene kaupaksi, joten ajattelemme maitoruven taas kutiavan ja aloitamme rasvausoperaation. 

Itku jatkuu pätkittäin. Matti käy suihkussa ja minä yritän sillä aikaa rauhoittaa karjuvaa vauvaa sylissä heijaamalla ja tuttipulloa tarjoamalla.

23:20
Matti: Vähän kyllä säälittää raukka, jos sillä kutittaa, eikä voi raapia.. 
Minä: Jaa. Mua lähinnä v*tuttaa.
Matti: No hei älä nyt, turha tässä on hermostua.

23:30
Matti yrittää hyssytellä Helmiä uneen ja kävelee vauva sylissään ympäri asuntoa.

23:50
Matti: Ei tää v*ttu nuku. Voitko sää kokeilla välillä?
Minä: Joo joo. Se nukku ihan hyvin ennen ku sinä tulit tuohon ovelle läpättämään.

00:10
Matti: Enää ei kyllä niin paljoo säälitä.
Minä: Tää oli viime yönä ihan sama homma ton kutinan kanssa, yli yhteen mää sillonki valvoin.

00:20
Vedän epätoivoissani apina-soittorasian ja itku loppuu kuin loppuukin aina siksi aikaa, kunnes soitto hiljenee. Kun olemme nousseet vetämään soittorasian ehkä kymmenen kertaa, Matti tajuaa virittää apinan roikkumaan pinnasängyn reunasta niin, että sen voi todella kätevästi vetää sängystämme varpaalla. Viritelmän jälkeen itku jatkuu, koska apina ei ole tarpeeksi lähellä huutavan vauvan selkää.

00:40 
Matti: Välillä käy vaan mielessä, että miks ihmiset tekee lapsia?

00:45
Minä: Hei muuten mitenköhän se ei oo juonu tota velliä paljon yhtään? Voikoha olla ettei se tykkää siitä?
Matti: Kivi/paperi/sakset kumpi käy vaihtaan sen maitoon?
Minä: En mää jaksa nousta nyt.
Matti: Jaa. No minä käyn sitte.

00:47
Kuuluu pieni ja rauhallinen tuhina, kun Helmi tankkaa maitoa. Sen jälkeen syvä hiljaisuus.

00:50
Minä: Se oli sitte näköjään se velli. Miten se meni se juttu, että kyllä vanhemmat tuntee oman lapsensa itkusta mikä sillä on hätänä?
Matti: Niin no ketä tästä voi syyttää: mulla meni kaupassa puurot ja vellit sekasin.
Minä: Pitää varmaan antaa jollekki ne jäljelle jääneet purkit.
Matti: Ai siis hä, ootko sää tosissaan?
Minä: No ettei ne mee hukkaan?
Matti: Eihän tommosta myrkkyä voi antaa kellekään. Kunnon kusipää..

00:55
Matti: Kyllä mä muuten nyt taas muistan miksi ihmiset tekee lapsia. 
Minä: On se aika ihana. Pieni rakas. Tuu nyt kattoon. Mut oo ihan hiljaa!

Toivottavasti lapseni ei saanut ikuisia traumoja Onni-vellistä. 

Nimimerkillä katkonaiset yöunet ja supernopea sytytys. Aina ei vain onnistu. Lopussa tosin nauratti koko sähläys niin paljon, että koko rumba meinasi alkaa kokonaan alusta. Onneksi olemme Matin kanssa niin hyviä tiimityöskentelijöitä. Tämä olikin eittämättä yksi vanhemmuudemme suurista tähtihetkistä.

Jos tämä olisi tuotearvostelu, en todellakaan suosittelisi. 0/5.