Vuoden 2011 eduskuntavaalit:

Hikoilin järkyttävässä darrassa omassa sängyssäni peiton alla ja yritin kuumeisesti etsiä Facebookista tyyppiä perjantaisilta mökkijatkoilta. Sillä oli kiharapehko ja tummat silmät ja houkuttelin sen mukaani, koska sillä oli flanellipaita ja koska se oli söpöin tyyppi, jonka olin koskaan nähnyt. Olin höpöttänyt sille kännissä perussuomalaisista ja kristillisdemokraateista, enkä ollut ihan varma, oliko se tajunnut mun sarkasmia. Se sanoi, että mun mehutiivisteestä tekemä viinapaukku oli ihan paskaa ja nukkuessaan se narskutti hampaitaan niin kovaa, että mä en saanut nukutuksi. Se oli sitä paitsi sammunut kesken mun lauseen sohvalle ja kun se aamulla heräsi, se ei puhunut pariin tuntiin sanaakaan. 

Se sanoi olevansa Matti, mutta epäilin sen valehdelleen, koska aamutupakalla höpötin sille vahingossa raamatusta ja anteeksiannon tärkeydestä. Nyt mä sitten selailin tuntemattomien ihmisten Facebook-profiileja ja tuskailin, miksi niin suuri osa miehistä laittaa profiilikuvakseen sellaisen, josta ei näe kasvoja ja miten suunnilleen joka toisen nimi voi olla Matti? 

Kävin äänestämässä tärisevin käsin ja seuraavana yönä liskodiskooni ilmestyi Timo Soini ja sen jytky. Seuraavien viikkojen aikana kreikkalaista muistuttava Matti, jota kutsuin tuttavallisemmin Kreikkikseksi, nousi mun ja kavereideni inside-läpäksi. Ennustimme, että menen hänen kanssaan naimisiin kreikkalaisin häämenoin, saamme pari lasta ja elämme onnellisina elämämme loppuun saakka.

Enää piti vain löytää Facebookista se elämäni mies. Se, joka käytti nukkuessaan mun pyllyä tyynynä ja jolta en ollut saanut vielä edes pusua.

Vuoden 2015 eduskuntavaalit:

Heräsin aamuseitsemältä Helmin huudellessa minulle pinnasängystään – Matti käänsi kylkeä ja jäi vielä sänkyyn narskuttamaan hampaitaan. Päivä oli tuulinen, mutta aurinko paistoi ja ilma oli lämmin. Matti teki aamupalaksi smoothieta, minä nukuin pitkät päiväunet ja löysin sängystäni aikaisemmin kadonneet palapelin palaset ja kasan Legoja. Kävin kaupassa ostamassa korvapuusteja ja donitseja vaalikahveille – Ainon mielestä vaalikahvit olivatkin vaahtokahvit, eikä hän ymmärtänyt, miksi vaahtokahveilla ei tarjota vaahtokarkkeja.

Matti soitteli kitaralla Eppu Normaalia, minä tein Ainon kanssa pitsaa ja tanssin. Kävimme saunassa ja lapset nukahtivat kerrankin tasan kahdeksalta ilman minkäänlaisia rimpuiluja. Join siideriä, söin pitsaa ja jännitin vaalien tuloksia. Luimme toisillemme ääneen uutisia ja ihmisten kommentteja, kauhistelimme seuraavan hallituksen kokoonpanoa ja muistelimme neljän vuoden takaista ensitapaamistamme. Ihmettelimme, miten hassua, että jo silloin äänestimme toisistamme tietämättä samaa tyyppiä ja miten siistiä, että tänä vuonna se tyyppi myös valittiin eduskuntaan.

Timo Soinin jytkytys kaikui tälläkin kertaa päässäni vielä seuraavanakin päivänä. Vaalien tulos oli lievästi sanottuna järkyttävä pettymys. Tällä kertaa ei sentään ollut karmeaa liskodiskoa tai morkkista siitä, mitä hemmettiä on mennyt höpöttelemään vieraalle ihmiselle, johon on jo ensisilmäyksellä aika ihastunut.

”Tänä vuonna oltiin sentään yhdessä, eikä tarvinu ettii toista facebookista”, sanoin Matille, kun olimme menossa nukkumaan. Otimme tavoitteeksi nukkua toisen vieressä seuraavienkin vaalien jälkeen. Tai käy sekin, että ensi vaaleissa pitää taas toisen pyllyä tyynynään. Mitä vain, kunhan yhdessä.