Luulin joskus voivani itse vaikuttaa siihen, tuleeko tyttärestäni prinsessa. Ajattelin, että jos en osta vaaleanpunaisia röyhelömekkoja tai muitakaan prinsessahömpötyksiä, hänestä ei varmaankaan muodostu pikkuista prinsessaa, joka ei voi missään nimessä leikkiä esimerkiksi mopoilla tai junaradalla.

Mutta miksi pikkutyttö ei muka saisi olla prinsessa? Perustelin kantani sillä, että prinsessaksi kutsumalla ja prinsessamekkoja ostamalla tungen Ainon ehkä muottiin, jossa hänen täytyy olla jonkinlainen vain, koska hän on tyttö. Vältin tarkoituksellisesti kutsumasta häntä prinsessaksi, koska halusin, että hän saa olla ihan mitä tahansa itse haluaa, sukupuolesta riippumatta. 

Pyh ja pah. 

Aino siis halusi olla prinsessa. Eilen saimme äitini kanssa tietää uusia asioita yhden pienen prinsessan sielunmaisemasta. 

Aino kertoi, että prinsessat syövät riisipuuroa ja joskus tiukan paikan tullen myös takassa paistettua makkaraa. Prinsessojen lempiväri on pinkki. Meidän perheessä vaikuttava prinsessa lauleskelee mielellään Tuu, tuu tupakkarullaa ja tanssii villisti minkä tahansa biisin soidessa taustamusiikkina. Tuo prinsessa omistaa punaisen mopon ja pinkin prinsessapuhelimen. Hänestä tulee isona taitava perhokalastaja, joka kalastaa haukia tiara päässään. Hovinarrinaan hän pitää mäyräkoiraa, jonka nimi on Topi.

Aino kertoi lisäksi varmuudella, että hän on aikuisena yhtä pitkä kuin isi, mutta Helmistä taas tulee yhtä lyhyt kuin äidistä.

”Onks mummo kuningatar?”
”On!”
”Onko äitikin prinsessa?”
”Ei.”
”Ai, no mikäs äiti sitten on?”
”Appelsiini!”
”Öö okei.. Entäs Helmi?”
”Hemmi on Aipen rakas. Aipen rakas rimpsessa!”

Ehkä mä en vaan oikeasti halunnut, että tyttärestäni tulisi prinsessa, koska olen itse appelsiini. Siltä musta on kieltämättä itsestäkin tuntunut noita prinsessojen versoja kohdussa kasvatellessani.

Ja arvatkaapa, minkälainen on tuon ihanan prinsessan hyvän yön toivotus? 

Hyvää yötä, kultasein!