Jäähyväiset

17

Minä menetin eilen rakkaan mäyräkoiraystäväni.

Eläinlääkärin odotushuoneessa purskahdin hallitsemattomaan itkuun. Tiesin, että Topi on sylissäni viimeistä kertaa. Sen pää lepäsi kättäni vasten, hengitys oli jo vaikeaa, katkonaista. Muut odotushuoneessa istuvat ihmiset painoivat päänsä alas ja käänsivät katseensa pois. Vain lattialla omaa lääkäriaikaansa odottava mustavalkoinen koira tapitti meitä uteliaana.

Kun oli meidän vuoromme, pääsimme äidin ja Topin kanssa omaan huoneeseen. Pikkuhiljaa Topi antoi sylissäni periksi. Sitten eläinlääkäri vei sen pois. Itkin samaan aikaan sekä tuota vilttiin käärittyä rakasta ystävääni että eläinlääkärin työntekijöiden myötätuntoisia katseita ja lohduttavia sanoja. Siinä viltin mutkassa oli pala minun sydäntäni ja osa perhettäni.

Tuulen tuivertaessa hautasimme Topin eläinten hautausmaalle. Se sai mukaansa jyrsityn ja antaumuksella rakastetun ankka-lelunsa. Helmi ja Aino keräsivät illalla pihalta kiviä haudalle vietäväksi. Suurin aarre, valkoinen kivi, viedään Topin muistoksi hautausmaalle heti viikonloppuna.

Vaikka tiedän, että päätös oli oikea, välillä suru tuntuu repivältä. Itku tulee samaan aikaan kuin muistot. Kun Aino oli ensimmäistä yötä kotona ja Topi luuli, että on hänen tehtävänsä pitää huolta tuosta pienestä nyytistä. Huolestunut mäyräkoira ulisi, vinkui ja ravasi ympäri taloa niin, ettei kukaan nukkunut sinä yönä. Tai kun se paimensi uivia lapsia mökkirannassa ja meni itse kunnolla uimaan vasta kun viimeinenkin lapsi oli saatu ehjänä rannalle. Tai kun se oli niin innokkaana Matin mukana kalastamassa, että lopulta jouduimme irrottamaan häsläävän kalastuskoiran huulesta perhokoukun.

Tuo karvakuono oli elämässäni 12 vuotta. Se tuli perheeseemme, kun olin pahimmassa teini-iässä. Se kiersi sylistä syliin kotibileissä, juoksi pihalla vapaana ja onnellisena, kun me teinit selvittelimme illan draamoja keskenämme terassin tuhkakupin ympärillä. Bileiden loputtua se löysi aina jonkun kainaloon sohvalle nukkumaan.

Sen pehmeään turkkiin olen itkenyt lukemattomat kyyneleet. Riidat poikaystävieni kanssa, isäni kuoleman, epäonnistumiset, yksinäisyyden tunteet ja epävarmuudet. Äitini kutsui sitä terapiakoiraksi, koska se konkoili syliin aina, jos jollakin oli paha mieli.

Viimeiset vuodet sen koti oli sekä äitini luona että meidän luonamme. Välillä tunsin pahaa mieltä siitä, että se joutui reissaamaan kahden kodin väliä. Välillä mietin itsekkäästi, etten aina jaksaisi tinkiä omista menoistani, kun Topi on meillä ja vaatii eroahdistukseensa koko ajan seuraa.

Topi ei välittänyt yhtään, jos joku ajatteli sen olevan rasittava. Se oli aina iloisena ovella vastassa tervehtimässä, kävi ensin pusuttelemassa pienimmät ihmiset ja lankesi sitten selälleen rapsutettavaksi isompien ihmisten eteen. Topi oli varma, että jokainen kotiimme saapunut vieras tuli kylään varta vasten hänen takiaan.

Kun katselin eilen kuvia Topista, huomasin, että monissa kuvissa törötti pöllämystynyt mäyräkoira, sillä tavalla vähän hölmösti kulmassa, jonkun naaman edessä, pöydän alla ruokaa kerjäämässä tai onnellisena takapiruna lasten leikeissä. Sillä oli tapana olla aina edessä niin, että sen pölkkymäiseen olemukseen oli vähällä kaatua.

Aika usein keskustelimme Matin kanssa, ettei Topin tarvitsisi nukkua likaisine tassuineen ihmisten kanssa samassa sängyssä, mutta minä en voinut kieltää, kun se tuli kuopimaan etutassullaan untuvapeittoni reunaa, käpertyi kainalooni, maiskutteli hetken ja alkoi sitten kuorsata tyytyväisenä.

Eilen painoin pääni viimeistä kertaa tuon pienen, hassun mäyräkoiran otsaa vasten. Annoin pusun kuonolle. Silittelin. Kerroin, ettei ole mitään hätää.

Nyt rinnassa tuntuu ontolta. Itkettää. Silmiä kirvelee.

Hyvää matkaa, ystävä hyvä. Kiitos, että olit.

27 ja 2.0

10

Täytän tänään 27 vuotta.

Tämä on siis paras mahdollinen päivä aloittaa blogin kirjoittaminen. Tai jatkaa vanhaa, levälleen jäänyttä ja mammablogin leimaa kantanutta blogiani. Viimeistään 27-vuotiaana on myös aika muuttaa pois tutusta ja turvallisesta, ihan omaan osoitteeseen. Uusi sivuni on vielä kesken, mutta kuten naistenlehdissä ja kaikissa lukemissani selfhelp-kirjoissa sanotaan: me kaikki olemme aina vähän keskeneräisiä.

Jos olet lukenut kirjoituksiani aikaisemmin, voit ehkä skipata seuraavat kappaleet.

Olen Anna, kahden tyttären äiti. Puoliso. Kuopus. Ystävä. Opiskelija.

Kirjoitan tätä tekstiä pimeässä kodissamme, keittiönpöydän ääressä, selkä kyyryssä. Kuuntelen Yonaa, Pyhimystä, Paprua ja Ghostia.

Luin juuri blogini ensimmäisen tekstin, jonka olen kirjoittanut lähes kuusi vuotta sitten, 21-vuotiaana. Olen yhä aika samanlainen. En osaa valehdella, valvon liian pitkään, rakastan pimeyttä, mietiskelen ja muistelen vanhoja asioita liikaakin. Toisaalta kuudessa vuodessa olen oppinut pitämään small talkista, vaikka intoudunkin usein kertomaan tuntemattomille ihmisille itsestäni asioita, joita he eivät luultavasti haluaisi tietää.

Uskon yhä, että ihmisen googlettamat asiat kertovat hänestä enemmän kuin hän itse haluaisi kertoakaan. Eilen googletin ”paljonko sinulla on opintolainaa”, ”yksityisyrittäjä ruotsiksi”, ”murha.info Volkan Ünsal” ja ”jumpsuit”.

Tyttäreni mielestä syntymäpäivinä juhlitaan sitä, että on saanut syntyä tähän maailmaan.

Tavallaan haluaisin juhlia syntymäpäiviäni, mutta omien juhlien järjestäminen on jotenkin noloa. Jossakin vaiheessa ajattelin pitäväni rock-aiheiset teemabileet, joissa juodaan viskiä, pukeudutaan mustiin ja kuunnellaan musiikkia niin kovalla, että takaraivossa jyskyttää pelko, soittaako joku naapureista poliiseille. En jaksanut järjestää mitään. Sen sijaan pyöräilin lasten kanssa kolmen kilometrin päähän suureen leikkipuistoon ja takaisin, leivoin paholaisen piirakkaa ja olin loppuillan täysin väsynyt ponnisteluideni takia. Illalla istuin sängyllä ja valitin Matille, kun naapurit hyppivät yläkerrassa tasajalkaa ja kuuntelivat musiikkia liian kovalla.

Olen siis nykyään vähän tylsä. En vielä vanha, mutta tylsä.

Yhä edelleen puhun enemmän kuin teen. Unohdun lounastauolle ruokalaan tai luennon jälkeen autoon puhumaan tunnelukoista, kaupan pihalle tai leikkipuiston reunalle keskustelemaan tulevaisuudesta. Olen kiinnostunut maailmasta ja ihmisistä. Tai siis olen ihan liian utelias ihminen, joka haluaisi tonkia kaiken mahdollisen tiedon, minkä käsiinsä voi saada. Matin mielestä se on outoa, minun mielestäni se on ”yksi toimittajan tärkeimpiä ominaisuuksia”, vaikka tiedänkin, että kyllä se on myös vähän outoa.

Olisi mukavaa tehdä tästä lennokas teksti, jossa kerron ainoastaan, kuinka herkkä ja empaattinen, maailmasta loputtoman utelias ja kaikesta kiinnostanut tyyppi olen, mutta en viitsi, koska olen välillä myös ihan hirveä ihminen.

Huonoina päivinäni olen kateellinen, katkera, armoton, arvosteleva, välinpitämätön. Ja aina kun en muista syödä, olen kamalan vihainen. Kävelen kauppaan käsi nyrkissä ja vannon mielessäni, että jos joku tulee valittamaan minulle jostakin, sanon ”mitä helvettiä sinä tiedät mistään” tai ”haista sinä kuule pitkä vittu”, mutta kun olen syönyt, tajuan, etteivät ihmiset yleensä tule valittamaan mistään vastaan käveleville, tuntemattomille ihmisille.

Kirjoitan taas. Tuntuu omituiselta ja vapauttavalta. Ja nololta (koska maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin minun ajatukseni ja itsestä kirjoittaminen on narsistista ja lapsellista eikä kukaan jumalauta enää vuonna 2018 edes lue blogeja). En välitä.

Nähdään!

Matin mielestä näyttää siltä kuin olisin tässä kuvassa krapulassa, silmät sirrillään, kahvikuppi kädessä paskahuussiin menossa. Oikeasti olen menossa vastaheränneenä aamu-uinnille, minulle on kädessä kaakaomuki ja käskin Matin ottaa minusta kuvan, koska ajattelin näyttäväni onnelliselta mökkihöperöltä.

Mutta olen sitä mieltä, että jokainen katsoo kuvaa omalla tavallaan ja jokaisen tulkinta on oikea.

 

Loma loppuu

5

Jääkaappi on tyhjä, unirytmi sekaisin, kynät, paperit ja nauhuri myttynä jossain kaapin perällä, mihin ne joulukuun puolessa välissä työnsin. Lasten päiväkotireput pakkaamatta, kuravaatteet hukassa. Kotihupparissa ketsuppitahroja, villasukkien pohjissa sinitarraa.

Joululoman aikana olen hyppinyt pallomeressä, kasannut kymmeniä palapelejä, nähnyt ystäviä ja ystävien lapsia, katsonut Ryhmä Hau -dvd:tä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Olen juonut aika paljon viiniä, tanssinut aamuseitsemään, keskustellut tuttujen ja tuntemattomien kanssa aamuyöllä unelmista ja suunnitelmista, onnistumisista ja epäonnistumisista, politiikasta ja musiikista. Olen syönyt päivä toisensa jälkeen kuppinuudeleita ja avokadoleipiä, juonut liikaa kokista ja liian vähän vettä. Olen lukenut kaksi kirjaa ja sysännyt kirjahyllystä lempikirjojani meillä vierailleiden tyyppien matkaan. Jynssännyt jääkaapin, saunan, lattiat ja ovenkahvat puhtaaksi viime vuoden sotkuista.

Loman ensimmäisenä päivänä googletin ”enterorokko”. Tänään googletin ”100 yötä teltassa” ja ”aurinkotervehdys”.

Välillä on satanut vettä ja minä olen liukastellut jopolla pitkin rautatienkatua. Välillä ilma on ollut niin jäätävän kylmä, että poskia on nipistellyt, hiukset ja silmäripset ovat jäätyneet valkoisiksi haituviksi.

Ostin eilen herätyskellon ja kalenterin. Herätyskellon radio särisee aina kun ruudussa näkyy kellonaika. Kalenteri tulee olemaan tänä vuonna täydempi kuin koskaan aikaisemmin.

Kysyin Ainolta, mikä oli kaikkein parasta lomassa. ”Kaikki, varsinkin Hoplop”. Mun mielestä parasta oli aika rakkaiden kanssa (silloin, kun kukaan ei näprännyt puhelintaan), pitkälle aamuun venyneet jatkot, uudenvuoden ilotulitusten taustalla soinut Finlandia-hymni ja uusi pieni ihminen, joka teki minusta toista kertaa tädin.

Juuri nyt tuuli ulvoo nurkissa. Päässä humisee. Väsyttää sillä tavalla hassusti niin kuin liian pitkät yöunet ja sohvalla loikoilu ihmistä väsyttävät.

Ennen unta syön vielä lautasellisen pestopastaa, hengitän sisään ja ulos, kuuntelen Pariisin kevään uuden biisin. Huomenna kello 07.00 alkaa arki, ja se on minusta oikeastaan ihan okei.

Päivä yksi

0

Joulukuun ensimmäisenä päivänä makaan sohvalla ja etsin halpoja lentoja. Topi nukkuu selkäni päällä. Matti katsoo videoita, ehkä jotakin kalastukseen liittyvää, ja lukee minulle välillä uutisia Alexander Stubbista. Aino ja Helmi nukkuvat päiväuniaan jo kolmatta tuntia.

Kuuntelen soittolistaa, jonka nimi on syyssateet15. Ulkona on pimeää ja märkää; ikkunasta näkyy vain sotkuisen olohuoneen heijastus. Naapuri on laittanut siniset jouluvalot jo kuukausi sitten, ja iltakävelyllä melkein jokaisen kodin ikkunassa loistaa kynttelikkö. Jos katsoo tarkkaan, voi meidänkin ikkunasta nähdä keittiön pöydällä kasvavan joulukukan. Minä en ole varma, mikä kukka se on, mutta olen seurannut uteliaana milloin se puhkeaa täyteen loistoonsa ja kastellut sitä aina kun Matti on muistanut muistuttaa.

Viime yönä en nukkunut juurikaan. Googletin, kuinka paljon lapsella pitää olla kuumetta ennen kuin on syytä huoleen. Keinutin, lohdutin, tein lääkecocktaileja mehusta ja panadolista. Vaihdoin lakanan tilalle pyyhkeen ja hikisten yöpukujen tilalle puhtaat. Vilkuilin kelloa ja toivoin silmät kiinni ja hievahtamatta, että edes pienen hetken olisi aivan hiljaista ja minä ehtisin nukahtaa.

Tässä välissä kirjoitusta lapset heräsivät päiväuniltaan ja minun vuoroni oli taas lohduttaa ja sekoitella lääkkeitä, antaa mehua ja maitoa, pitää tärisevää, hetkessä ihan pieneksi reppanaksi muuttunutta lasta sylissäni. Päätin kirjoittaa jutun loppuun vaikka keskellä yötä, sillä olen kyllästynyt siihen, että kaikki, mitä aloitan, jää poikkeuksetta kesken.

Kävin kaupassa ostamassa kaksi joulukalenteria: ne olivat ensimmäisestä loppu ja toisessa järkyttävän kalliita. Aino luuli, että joulukuu tarkoittaa samaa kuin joulupukki. Hän alkoi heti suunnitella mitä joululahjoja voisi joulupukille antaa. Joulupukki pitää kuulemma erityisen paljon muumeista ja muumipeli olisi hänen ensimmäinen ja kaikista tärkein toiveensa, ja sen toiveen Aino aikoi toteuttaa.

Tänään olin ajatellut kurottaa täpötäyden vaatehuoneen ylähyllylle ja ottaa sieltä laatikon, jossa lukee ”joulu”. En kuitenkaan jaksanut. Ehkä huomenna, ehkä kahdenkymmenenneljän päivän päästä, tai ehkä ensi vuonna. Ei sen väliä.

Tänä vuonna en aio stressata joulusta hetkeäkään.

Tyttären päivä

0

Puin kumpparit jalkaan, kurotin tulitikut takan päältä. Äiti antoi käteeni kaksikymppiä ja käski tuoda huoltoasemalta maitoa. Ulko-oven takaa avautui märkä ja sateinen marraskuu. Istahdin autoon huppu päässä, etupenkki oli kylmä, cd:ltä soi PMMP.

Tankkasin auton. Ostin huoltoasemalta maitoa, kolme proteiinijuomaa ja hautakynttilän. Kassatyttö hymyili, minä en muistanut.

Kävelin pitkin hautausmaan kivikkoista polkua. Perällä oli tuttu hauta, jossa kasvoi kanervaa ja paloi kolme kynttilää. Sytytin ostamani kynttilän, asettelin sen hautakivellä istuvan enkelin viereen. Ensin liekki oli pieni ja särisevä. Lähellä heijastinliiviin pukeutunut mies sytytti kynttilän läheisensä haudalle ja jutteli hiljaisella äänellä seurassaan olevalle tuulipukunaiselle. Menin kyykkyyn, ehkä piiloutuakseni, ja nyyhkytin. Liekki oli jo suurempi. Otin kuvan hautakivestä, koska muita kuvia en enää ikinä isästäni saa.

Autossa nyyhkytys purkautui huutoitkuun. Mielessäni oli kaikki tunteet haikeudesta, rakkaudesta, surusta katkeruuteen. PMMP soi taas.

Missä, miten päin täytyisi olla?
Huutaisinko jos sä täällä sittenkin oot?
Viekää minut sinne missä hän on,
Virta ole halki edessä airon,
Viekää minut sinne missä hän on,
Lautturi, kuule, mitä mä toivon.

Kotona äitini selitti Ainolle, että hautausmaalla ottamassani kuvassa on vaarin hauta. Aino kuunteli tarkasti ja kysyi sitten: ”Joo, mutta mikä on vaari?”

Kysymys sai minut jälleen murtumaan. Mikään ei olisi voinut kiteyttää päivän fiiliksiäni kipeämmin: kunpa tyttäreni ei olisi ikinä joutunut kysymään mitään tuollaista.

Huomenna kasaan itseni. Vuoden jokainen muu päivä on omistettu sille maailman parhaalle isille, jonka vieressä saan yöni nukkua.