Loma loppuu

5

Jääkaappi on tyhjä, unirytmi sekaisin, kynät, paperit ja nauhuri myttynä jossain kaapin perällä, mihin ne joulukuun puolessa välissä työnsin. Lasten päiväkotireput pakkaamatta, kuravaatteet hukassa. Kotihupparissa ketsuppitahroja, villasukkien pohjissa sinitarraa.

Joululoman aikana olen hyppinyt pallomeressä, kasannut kymmeniä palapelejä, nähnyt ystäviä ja ystävien lapsia, katsonut Ryhmä Hau -dvd:tä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Olen juonut aika paljon viiniä, tanssinut aamuseitsemään, keskustellut tuttujen ja tuntemattomien kanssa aamuyöllä unelmista ja suunnitelmista, onnistumisista ja epäonnistumisista, politiikasta ja musiikista. Olen syönyt päivä toisensa jälkeen kuppinuudeleita ja avokadoleipiä, juonut liikaa kokista ja liian vähän vettä. Olen lukenut kaksi kirjaa ja sysännyt kirjahyllystä lempikirjojani meillä vierailleiden tyyppien matkaan. Jynssännyt jääkaapin, saunan, lattiat ja ovenkahvat puhtaaksi viime vuoden sotkuista.

Loman ensimmäisenä päivänä googletin ”enterorokko”. Tänään googletin ”100 yötä teltassa” ja ”aurinkotervehdys”.

Välillä on satanut vettä ja minä olen liukastellut jopolla pitkin rautatienkatua. Välillä ilma on ollut niin jäätävän kylmä, että poskia on nipistellyt, hiukset ja silmäripset ovat jäätyneet valkoisiksi haituviksi.

Ostin eilen herätyskellon ja kalenterin. Herätyskellon radio särisee aina kun ruudussa näkyy kellonaika. Kalenteri tulee olemaan tänä vuonna täydempi kuin koskaan aikaisemmin.

Kysyin Ainolta, mikä oli kaikkein parasta lomassa. ”Kaikki, varsinkin Hoplop”. Mun mielestä parasta oli aika rakkaiden kanssa (silloin, kun kukaan ei näprännyt puhelintaan), pitkälle aamuun venyneet jatkot, uudenvuoden ilotulitusten taustalla soinut Finlandia-hymni ja uusi pieni ihminen, joka teki minusta toista kertaa tädin.

Juuri nyt tuuli ulvoo nurkissa. Päässä humisee. Väsyttää sillä tavalla hassusti niin kuin liian pitkät yöunet ja sohvalla loikoilu ihmistä väsyttävät.

Ennen unta syön vielä lautasellisen pestopastaa, hengitän sisään ja ulos, kuuntelen Pariisin kevään uuden biisin. Huomenna kello 07.00 alkaa arki, ja se on minusta oikeastaan ihan okei.

Mitä kuuluu?

0

No eipä tässä mitään ihmeellistä, koulua, päiväkotia ja sen sellaista. Ihan mukavaa perusarkea.

Niin mä vastaan aina kun joku kysyy, mitä mulle nykyään kuuluu. Ei mitään ihmeellistä pitää sisällään aika paljon asioita.

Tammikuussa tytöt aloittivat päiväkotielämän: ensimmäisellä viikolla Aino kertoi päiviensä jälkeen minulle noin 24 kertaa, että hän ei tykkää enää äidistä tai isistä, eikä halua kotiin, eikä halua syödä tai nukkua ja päiväkoti on huono paikka, koska siellä on säännöt. Toisella viikolla sama tyyppi kysyi iltaisin, pääseekö seuraavana päivänä päiväkotiin ja itki launtaina, koska oli viikonloppu.

Viimeisen puolentoista kuukauden aikana ei mitään ihmeellistä on tarkoittanut kaksi viikkoa räkää, kuumetta, yskää ja oksennusta. Liian aikaisia aamuja, liian katkonaisia yöunia. Mökkiviikonlopun ja ystävän syntymäpäiväbileet. Pitkiä metsälenkkejä, luistelua, lumiukkoja.

Kolme tai neljä kertaa viikossa puen päälleni jumppatrikoot ja ajan autolla kuntokeskukseen, jossa juoksen juoksumatolla, teen kyykkyjä, punnerran ja joskus mietin, voiko 24-vuotias ihminen kuolla urheillessaan sydänkohtaukseen. Arkisin ostan kaupasta avokadoja, tofua, tomaattimurskaa ja ruisleipää. Perjantaisin ostan itselleni rasian suklaarusinoita ja lasipullon Coca-Colaa, Matille yhden kaljan ja Ainolle Suffeli-suklaapatukan. Sunnuntaisin odotan maanantaita. Maanantaisin en odota mitään.

Koulussa kuvaan tiiliseinää ja varjoja, kirjoitan henkilökuvaa 88-vuotiaasta mummusta, teen elokuva-arvosteluja ja reportaaseja, seuraan käräjäoikeuden istuntoa, suunnittelen esitteitä kuvitteellisille kylpylöille ja muokkaan mustavalkokuvia värillisiksi. Otan selvää, mitä sote-uudistus käytännössä merkitsee ja ihmettelen, kuka älypää on nimennyt Eurooppa-neuvoston, Euroopan unionin neuvoston ja Euroopan neuvoston.

Ostan edelleen kuukaudessa noin viisi uutta kirjaa, koska optimistina luulen yhä, että ehtisin lukea ne ensi viikonloppuna, ensi viikolla, lähiaikoina tai pääsiäislomalla. Katson telkkarista Akin ja Ritan rakkausdieettejä tai Teen Momia, vaikka pitäisi tehdä koulutehtäviä ja maksaa laskut. Unohdan palauttaa päiväkodin lappuset ja nimikoida vaatteet. Käytän enemmän aikaa siivoamisen suunnitteluun kuin itse siivoamiseen, ja kuskaan äidilleni kassikaupalla pyykkejä pestäväksi, koska äidillä on kuivausrumpu.

Itken, kun lapseni on oppinut minulta salaa piirtämään, värittämään, leikkaamaan saksilla ja leikkimään leikkejä, joissa käydään kampaajalla ja lääkärissä ja nukke pyytää, voisiko nuken äiti vähän lohduttaa. Itken, kun lapseni kiipeää pinnasängystä ja tallustelee olohuoneeseen unisilmäisenä ja hiukset sekaisin, jotta ottaisin hänet syliini nukkumaan.

Ja silti, kaikesta räästä ja väsymyksestä huolimatta voisin vastata mitä kuuluu-kysymyksiin myös ihan valehtelematta ja naama peruslukemilla: ”Tosi hyvää! Arki on just nyt ihan tosi kivaa.”  Ovatko nämä sekopäiset ajat nyt niitä ruuhkavuosia, joista niin paljon olen kuullut puhuttavan ja joita hyvin pelonsekaisin tuntein joskus odotin?

#currentmood

0

Tänään.

Kotimme täyttyi räkäpaperipalloista, pillimehuraadoista ja kertaalleen imeskellyistä klementiineistä.

Olen valitellut pari päivää kipeää päätä ja näköni huonontumista. Tänään autolla ajaessani tajusin laittaneeni piilarit vääriin silmiin.

Aino söi päivän aikana yhden porkkanalätyn ja puolikkaan ruisleivän.

Koulutehtävän deadline oli ja meni kello 20.00.

Lähdin autolla lähikauppaan ostamaan herkkuja pelastaakseni masentavan kipeyspäivän. Huomasin vasta kaupan ovella, että olin jättänyt auton käyntiin parkkipaikalle.

Ostin pakastepitsan, koska en ollut muistanut syödä koko päivänä. Pitsa putosi väärin päin matolle. Minä itkin.

Huomenna pitäisi lähteä Kuusamoon, mutta pyykit on pesemättä, koti näyttää kaatopaikalta ja perheestä 3/4 on kipeänä.

Äiti sanoi, ettei edes hän keksi tilanteesta mitään hyvää.

Kyl tää tästä. Kunnon yöunet tekis terää.

Päivä yksi

0

Joulukuun ensimmäisenä päivänä makaan sohvalla ja etsin halpoja lentoja. Topi nukkuu selkäni päällä. Matti katsoo videoita, ehkä jotakin kalastukseen liittyvää, ja lukee minulle välillä uutisia Alexander Stubbista. Aino ja Helmi nukkuvat päiväuniaan jo kolmatta tuntia.

Kuuntelen soittolistaa, jonka nimi on syyssateet15. Ulkona on pimeää ja märkää; ikkunasta näkyy vain sotkuisen olohuoneen heijastus. Naapuri on laittanut siniset jouluvalot jo kuukausi sitten, ja iltakävelyllä melkein jokaisen kodin ikkunassa loistaa kynttelikkö. Jos katsoo tarkkaan, voi meidänkin ikkunasta nähdä keittiön pöydällä kasvavan joulukukan. Minä en ole varma, mikä kukka se on, mutta olen seurannut uteliaana milloin se puhkeaa täyteen loistoonsa ja kastellut sitä aina kun Matti on muistanut muistuttaa.

Viime yönä en nukkunut juurikaan. Googletin, kuinka paljon lapsella pitää olla kuumetta ennen kuin on syytä huoleen. Keinutin, lohdutin, tein lääkecocktaileja mehusta ja panadolista. Vaihdoin lakanan tilalle pyyhkeen ja hikisten yöpukujen tilalle puhtaat. Vilkuilin kelloa ja toivoin silmät kiinni ja hievahtamatta, että edes pienen hetken olisi aivan hiljaista ja minä ehtisin nukahtaa.

Tässä välissä kirjoitusta lapset heräsivät päiväuniltaan ja minun vuoroni oli taas lohduttaa ja sekoitella lääkkeitä, antaa mehua ja maitoa, pitää tärisevää, hetkessä ihan pieneksi reppanaksi muuttunutta lasta sylissäni. Päätin kirjoittaa jutun loppuun vaikka keskellä yötä, sillä olen kyllästynyt siihen, että kaikki, mitä aloitan, jää poikkeuksetta kesken.

Kävin kaupassa ostamassa kaksi joulukalenteria: ne olivat ensimmäisestä loppu ja toisessa järkyttävän kalliita. Aino luuli, että joulukuu tarkoittaa samaa kuin joulupukki. Hän alkoi heti suunnitella mitä joululahjoja voisi joulupukille antaa. Joulupukki pitää kuulemma erityisen paljon muumeista ja muumipeli olisi hänen ensimmäinen ja kaikista tärkein toiveensa, ja sen toiveen Aino aikoi toteuttaa.

Tänään olin ajatellut kurottaa täpötäyden vaatehuoneen ylähyllylle ja ottaa sieltä laatikon, jossa lukee ”joulu”. En kuitenkaan jaksanut. Ehkä huomenna, ehkä kahdenkymmenenneljän päivän päästä, tai ehkä ensi vuonna. Ei sen väliä.

Tänä vuonna en aio stressata joulusta hetkeäkään.

Känkkäränkkäpäivä

0

Tulinpahan vain ilmoittamaan, että Mikko Alatalo jakaa ympäriinsä täysin väärää tietoa. Tiedättehän sen kamalan ränkytysbiisin, jossa lauletaan rusinoita syövästä noidasta. Jos ei jostakin syystä muistu mieleen, niin tässä pieni ote:

Olipa kerran pieni paha noita, känkkäränkkä nimeltään 
Se huvittelee syömällä rusinoita ja iskemällä kepillään 
Se on niin pieni, että aikuiset ei pysty sitä näkemään 
Mutta lasten luokse se mielellään tulee kyläilemään 

Ai siis miten niin ”on niin pieni että aikuiset ei pysty sitä näkemään”? Kyllä muuten pystyy. Hyvinkin pystyy, joskus jopa huomattavasti selkeämmin kuin yksikään lapsi. Jostakin se rusinoita mussuttava pirulainen aina hyppää olalle sanelemaan, mitä kannattaa huutaa sanoa, kun joku asia ottaa ihan kunnolla päähän. Tämä känkkäränkkä, jonka mä olen viime aikoina tavannut yllättävän usein, on kyllä aika pahansisuinen ja sitkeä tyyppi – ei meinaa lähteä kulumallakaan. Viimeksi tänään olen treffaillut häntä ja voisin sanoa, että vähän paha maku jäi taas hänen tapaamisestaan. Hän saa minut aina miettimään vasta jälkikäteen, onko ne itkupotkuraivarit nyt kuitenkaan kovin järkevän aikuisen hommia?

Miksi kukaan ei koskaan ota äitiä syliin, silitä hiuksia ja sano: ”Voi sinua raukkaa. Sä oot kyllä ihan hirveän väsynyt – ihan ymmärrettävää, että suututtaa. Nyt kun laitat nukkumaan, niin huomenna on jo paljon parempi päivä”? Tänään mä olisin kaivannut juuri sitä.