Kun syksy iskee liian kovaa

14

Viime vuosi oli ihana, onnellisin pitkiin aikoihin. Se on toinen tarina, mutta juuri nyt on kerrottava, että onnellisesta vuodesta huolimatta olen kaikin tavoin todella väsynyt.

Vielä syksyllä istuin psykologin vastaanotolla ja selitin, miten hyvin kaikki asiani ovat. ”En tiedä, miksi edes tulin”, toistelin. Kerroin aiemmista romahduksistani, päivistä, jolloin en noussut sängystä ja kuukausista, jolloin kaikki oli tahmeaa ja sumuista. Oli syyskuu ja minä olin täynnä tarmoa, toivoa, onnea. Toisinaan ihmettelin menneisyyden itseäni, miksi en vain noussut sängystä ja ryhtynyt tuumasta toimeen, mikä siinä muka oli niin vaikeaa. ”Kymmenen vuotta olin masentunut ja nyt olen viimein selättänyt sen kaiken”, minä sanoin juhlallisesti psykologille. Katselin seinää, kun psykologi sanoi, että masennuskausia voi tulla vielä uudelleenkin. En usko, että päästäisin enää ikinä itseäni siihen jamaan, minä vastasin. Viimein uskallan olla onnellinen, mietin itseeni tyytyväisenä kuin olisin eronnut julkkisnainen lehden kannessa.

Tuli lokakuu. Olin yhä onnellinen, mutta pikku hiljaa aloin uupua. Niinä päivinä kun minun ei tarvinnut lähteä kotoa minnekään olin onnellisimmillani. Tanssin peilin edessä Loost Koossin ja Kemmurun tahtiin, otin itsestäni kuvan, jossa näytän iloiselta. Ostin appelsiinimehua ja kilottain appelsiineja, söin lasten vitamiinit, ja ajattelin, että kyllä tämä tästä vielä, ainahan tähän aikaan vuodesta väsyttää. Siivosin kuin hullu, ja kuvittelin, että jos koti on kunnossa, myös pää pysyy kasassa. Psykologin luona kerroin, että nyt vähän väsyttää, stressaa, on aika paljon hommia, mutta ei sillä tavalla kuin ennen, ei tällä kertaa.

Sitten luisuin kohti marraskuuta. Romahdin. Nukuin ensimmäisen viikon lähes yötä päivää. Muutuin villasukkaolioksi, joka ravitsi itseään kaakaolla ja yhdellä kananmunaleivällä päivässä. Asioita jäi tekemättä. Aamulla heti herätessäni aloin odottaa iltaa ja sitä, että pääsen uneen. Kun psykologi kysyi mitä minulle kuuluu, minä itkin niin, etten saanut sanotuksi mitään. Häpesin itseäni ja suuria puheitani parantumisestani. Itkin kaikkia vaatimuksia, jotka olin itselleni asettanut. Itkin, etten jaksa enää rimpuilla ja yrittää olla kaikessa täydellinen. Itkin sitä, etten ikinä riitä itselleni, vaikka muut toistelevat minun olevan riittävän hyvä. Itkin, ettei riittävän hyvä tule minulle ikinä riittämään. Itkin myös sitä, ettei minulla ole oikeasti mitään järkevää syytä pahalle ololleni, nämä ovat etuoikeutetun ihmisen itsensä keksimiä typeriä ongelmia, on paljon ihmisiä, joilla on oikeasti asiat huonosti.

Edellisenä syksynä jaoin ystävilleni tärkeänä neuvoja: käy kerran viikossa metsässä, ota itsellesi aikaa, jooga auttaa rauhoittumaan. Viime syksynä kaikki nuo neuvot tuntuivat naurettavan typeriltä. Nukahdin joogatunnille kaksi kertaa ja muun ajan mietin ahdistuneena, miten selviäisin, jos kaikki läheiseni kuolisivat auto-onnettomuudessa. Olin mieluummin syömättä kuin vaivauduin laahustamaan 100 metriä lähikauppaan, joten matka lumiseen metsään tuntui ylivoimaiselta. Jos olin yksin, mieluummin nukuin kuin käytin ajan laadukkaasti hyväkseni.

Juuri nyt olen paikoillani. Itken välillä, nukun paljon, naurankin. Kirjoitan puhelimeeni listoja tälle vuodelle. Listoja, joissa lukee ”tee oppari, hanki töitä”, ja listoja, joissa lukee ”mene kävelylle, leivo pannukakku”.

Vähän kerrallaan alan saada luovuuttani takaisin. Inspiroidun. Suunnittelen. Kuuntelen lauluja, joita kuuntelin, kun ei väsyttänyt. Yritän muistaa tuon tunteen ja lähteä sitä kohti. Nousta ylös. Ruveta tuumasta toimeen.

Mutta vielä olen keskellä sumua. Kerään voimia. Suurin tavoitteeni on oppia rakastamaan itseäni silloinkin, kun en jaksaisi. Olla riittävän hyvä, seiskamiinus, välimallin tyyppi, vähän sinne päin.

Tänä vuonna aion aloittaa

2

Olen pyöritellyt sanoja mielessäni lokakuun, marraskuun, joulukuun. Pitäisi kertoa täydellisistä kesäpäivistä, syksyn oivalluksista, uusista suunnitelmista, elämästä ja nuoruudesta. Puhelimen muistio täyttyy ideoista, siellä lukee esimerkiksi: Ainon kuvat, lapsuuden odotukset, synttärit, kesämuistelot, anteeksipyynnön vaikeus, neulomisen ihanuus. Autossa aamuruuhkassa istuessani kirjoitan mielessäni postaukset valmiiksi kokonaisuuksiksi ja kun sitten viimein pääsen tietokoneen ääreen, kaikki tuntuu jotenkin typerältä ja mitättömältä. Että miksi selitän tällaista, olisi järkevämpääkin tekemistä, pitäisi kirjoittaa essee tv-journalismista ja yöpöydälläkin odottaa kuusi kesken jäänyttä kirjaa. Ketä edes kiinnostaa vaikeuteni pyytää anteeksi tai lapsuuteni odotukset?

Viime keväänä ajelin Rovaniemelle kolmestaan Ainon ja Helmin kanssa. Kuuntelin J. Karjalaista, tytöt nukkuivat takapenkillä, oli pimeää ja autossa liian huonot valot. Ajatukset hyppivät sinne tänne, lapsuuteen, tulevaisuuteen, omiin virheisiin, suuriin päätöksiin, yhteen ihan tavalliseen päivään neljän vuoden taakse, jolloin tein kasvissosekeittoa ja kerrostalomme pihassa seisoi poro. Sitten yhtäkkiä, jossain Kemin ja Rovaniemen välillä sain päähäni, että kirjoitan kirjan. Kerroin ajatuksesta äidille heti Rovaniemelle päästyäni ja heti sen ääneen sanottuani se tuntui jotenkin todellisemmalta. Seuraavina viikkoina en ajatellut mitään muuta kuin kirjoittamista. Kuntosalin juoksumatolla, kouluun ajaessa, ruokaa laittaessa, juuri ennen nukahtamista. Uppouduin kirjaan, mutta en kuitenkaan tehnyt mitään konkreettista.

Enää en mieti kirjan kirjoittamista ihan joka hetki, mutta kuitenkin noin joka päivä. Muistiossani on kirjaan 36 tapahtumaa ja päässäni lähes valmis kirja. Puhun kirjan kirjoittamisesta tutuille ja tuntemattomille, yleensä humaltuneena. Synttäreillä, festareilla, etkoilla ja jatkoilla. Että vielä joskus minä kirjoitan kirjan, tiedän jo mitä siinä tapahtuu, mutta en ole vielä aloittanut. Yleensä ihmiset kysyvät, miksi en aloita heti.

Tänään en jaksa. En uskalla. Olen vielä nuori, ehdin kyllä. Ei se ole niin helppoa. Mitä jos ketään ei kiinnosta?

Vihaan uudenvuodenlupauksia. Tai ei, en vihaa uudenvuodenlupauksia, vaan lupauksia, joita ei pidetä. Minun elämässäni uudenvuodenlupaus on ollut joka kerta synonyymi asialle, jota en ainakaan vuoden aikana toteuta.

Siksi en tänä vuonna lupaa mitään. Tänään mä aion vain aloittaa. Ensimmäisenä aloitin tästä postauksesta. Aloitin maailman tylsimmästä aiheesta, kirjoittamisesta, mutta mitä sitten. Elämäkin on välillä ihan pirun tylsää.

Hyvää uutta vuotta, ihmiset. Olkoon se täynnä festareita, juhlia, etkoja ja jatkoja, joissa jutellaan niistä jutuista, mitä just nyt tehdään eikä niistä, mitä pitäisi tehdä.

Syksy on nyt

2

Seitsemän kukkaa tyynyn alla, hiiltyneet soijamakkarat, jäätelön tahrimat shortsit, kadonneet aurinkolasit. Tyhjiä viinipulloja ja mutaiset kengät festareiden jälkeen. Rusketus, pisamat, vaaleat raidat pörröisissä hiuksissa. Aamuyöllä naurua, halauksia, humalassa liioiteltuja kohteliaisuuksia ja lupauksia. Rannassa räpiköiviä lapsia, jäätelötuutteja, liian myöhään syötyjä iltapaloja. Aurinkorasvaa sohvassa, lattiassa, säkkituolissa, pakastimen kahvassa ja kirjassa, joka sai monta kertaa itkemään mutta ei kertaakaan nauramaan.

Olivat, menivät.

Pitkät villasukat, uusi räsymatto oven edessä, päivällä valkoinen ja illalla vaaleanpunainen taivas. Leikkipuiston puissa omenoita, hiekkaa lapasissa, kengissä, tuulihousujen taskuissa. Keittiön seinällä ruokalista, jossa torstain kohdalla lukee: paskaa ja potunkuoria. Pimeä hautausmaa ja katuvalot, jotka hohkaavat keltaista valoa.

Sormenpäitä kipristelee. Ilman pipoa on kylmä, pipo päässä tulee hiki. Iltakävelyllä pysähdyn joen rantaan, katson taivaalle, juoksen portaita ylös ja alas ja vielä hetken, koska nappikuulokkeista alkaa soida just oikea biisi. Kun pääsen kotiin, napsautan valon, toisen, kolmannen ja neljännenkin, haluan valkoiset seinät piiloon ja kirjahyllyn päälle kukkia.

Televisiossa on rakastuneita, viisaita, inspiroivia ja vähän hölmöjä ihmisiä. Sohvalla kaksi väsynyttä, täynnä haaveita, pelkoja, toiveita.

Tulivat, olevat.

Tyhjä paperi. Tyhjä pää. Tyhjyys.

Syksy.

Ja just tänä syksynä mä opettelen rakentamaan, korjaamaan. Uutta, ehkä parempaa tai ainakin erilaista. Vanhaa tukevammaksi, ehyemmäksi. Se tuntuu jännittävältä, mutta oudon seesteiseltä. Olen pysähtynyt. En ole varma mistään. En uskalla luvata mitään.

Maanantaina istahdin odotushuoneen tuoliin, valkoisen lehtisen kannessa luki: all you need is love. Siihen on nyt luotettava.

Punaisella mökillä

0

Havupuiden tuoksu vihloo nenää. Kylmä vesi pistelee jalkapohjia. Aurinko saa järven pinnan kimaltelemaan.

Vesi on tänä vuonna epätavallisen korkealla. Rantasaunan savupiipusta tupruttaa savua. Kesäkukat on juuri istutettu – vielä pari päivää sitten maassa oli kymmenen senttiä lunta.

Ruokapöytä on katettu huolellisesti. Mummo päivittelee, ettei kalasta tullut nyt oikein hyvää, suolaa on liian vähän, pottujen kuori on liian paksua ja salaatti nyt on semmosta ku on. Lapset ja lapsenlapset syövät ensin, sitten äiti ja pappa. Mummo syö pienessä keittokomerossa seisaaltaan.

Pappa istuu puusohvalla toinen polvi toisen päällä ja heiluttelee jalkaansa. Katselee jalkapalloa ja silittää Helmin jalkapohjaa niin pitkään, että lopulta Helmi nukahtaa. Juttelee hennosti: muistaa paljon, unohtaa joskus. On ihan kaikesta kiinnostunut.

Televisio on tarpeettoman kovalla, mutta en kehtaa huomauttaa. Jokainen tavara on täsmälleen samalla paikalla kuin viisi tai viisitoista vuotta sitten. Lakattu puulattia kiiltää, valkoinen matto on putipuhdas eikä ikkunassa ole jälkeäkään.

Keskustelemme matkoista, lapsenlapsista, sairauksista, sukulaisista ja kuolemasta. Vuosiluvut ovat tärkeitä ja suurin osa keskusteluista rakentuu niiden pohjalle. Kukaan ei muista, tapahtuiko Thaimaan matka 1998 vai 1999 ja kuka oli tai ei ollut silloin eläkkeellä. Emmie tiä ja siekään se et ikinä muista mittän. 

Pitkospuita pitkin ei saa juosta, ettei lankea. Saunassa täytyy olla varovainen, ettei polta itseään. Jos menee uimaan, ei saa hukkua. Joka paikasta voi pudota ja kyllä mie sanon ettei siinole mittän järkiä lähtiä sinne vaarale kapuammaan. 

Pappa on rauhallinen ja tyyni. Mummo huolehtii ja hermoilee. Punainen mökki seisoo kaiken keskellä ylpeänä ja jykevänä eikä välitä mistään.

Mökki on maailman turvallisin paikka. Siellä on kaikki juuri niin kuin aina ennenkin.

Moi vaan!

0

Olen elossa.

Aika on tässä vähän vierähtänyt. On ollut asia nimeltä arki. Ehkä tiedättekin. En ole jaksanut kirjoittaa ja se on ollut tämän vuoden suurin virheeni. Viime sunnuntaina kello 03.14 listasin puhelimeni muistiinpanoihin viisitoista ideaa tuleville blogikirjoituksilleni. Nyt on kesä ja loma ja minun ajatuksillani jälleen tilaa ympärillään.

Olen kirjoittanut viimeksi 26.2. Sen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista mukavaa.

Helmikuussa raahasin pinnasängyn ja syöttötuolin varastoon. Helmi nukkui ensimmäistä kertaa elämässään koko yön putkeen ilman yhtäkään itkua, maitopulloa, sängystä kiipeämistä tai vessanpönttöön kapuamista.

Maaliskuusta en muista hirveästi mitään. Kuvien perusteella olen leikannut lantiolle yltäneet hiukseni lyhyeksi, juonut nuotiolla kaakaota, fiilistellyt Olavi Uusivirran keikkaa, syönyt pashaa ja kävellyt punaisissa kumppareissa ihan joka paikkaan.

Huhtikuussa lensimme Matin kanssa Helsinkiin. Tanssimme ystäviemme kanssa valomerkkiin asti, huojuimme katukeittiön liepeillä aamuviideltä, valvoimme kahdeksaan kuunnellen vanhoja lempibiisejämme. Sunnuntai-iltana kotiin tullessa keho oli väsyneempi mutta mieli virkeämpi kuin aikoihin.

Vappuaattona nakkasimme iloisessa nousuhumalassa jokaisen kodissamme lojuneen tutin, tuttipullon sekä nokkamukin juhlallisesti roskakoriin ja nostimme sen jälkeen maljan, heitimme ylävitoset ja hihittelimme elämälle ja sille, että vauva-ajat perheessämme ovat ehkä ikuisesti ohi.

Toukokuussa räkätin Barcelonassa liian hienossa ravintolassa liian kovaa parhaan ystäväni kanssa lapsuudelle, nuoruudelle, aikuisuudelle, suomalaisuudelle, minun huolimattomuudelleni sekä lomakuville, joissa naamamme helottivat punaisena kuin vesimelonit.

Kesäkuun ensimmäinen päivä sanoimme rivitalokotimme vuokrasopimuksen irti.

Nyt minulla on hassut rusketusrajat, suklaata, uusi ihana kesäsoittolista Spotifyssa ja neljäsataaseitsemänkymmentäkahdeksan lukematonta blogipostausta.

Ulkona paistaa aurinko ja sataa vettä. Minä odotan myrskyä saapuvaksi. Sen luvattiin tulevan viimeistään yöllä.

On kiva olla tässä ja nyt. Onnellista. Hyvää. Ja silti en malta odottaa tulevaa.

Mitä teille kuuluu? Onko siellä enää ketään?

Palataan! Pian. Lupaan!

PS. Enää ei paista aurinko eikä minulla ole suklaatakaan. Jostakin syystä Lily ei olisi millään halunnut julkaista tätä juttua, mutta olin sisukas ja viimein neljän tunnin jälkeen sain erävoiton. Hah!